Luodessamme katsauksen kommunistien iltamaan Suomussalmella elokuun 10 p:nä iltapuolella, muodostuu yleissilmäys iltamaan ja juhlapuhujan äkilliseen ja ankaraan pahoinvointisuuteen seuraavansisältöiseksi:
Aatteen lipun hulmuttamiseksi ja proletaarin diktatuurin peruskivien paikoilleenvääntämiseksi ilmoittivat Suomussalmen äkkijyrkät toimeenpanevansa iltaman, täysipainoisille ja vaihtelevine ohjelmineen, huippukohtana yleinen suomussalmelainen kansantanssi, edellämainittuna iltapäivänä.
Mihin ilmoitukseen paikalliset valkoisen tasavallan virkanyrkit suhtautuivat eivät ainoastaan viileästi vaan suorastaan kielteisestikin.
Mutta kun määräpäivän aurinko oli sivuuttanut puolipäivän korkeuden ja määrähetki löi, kokoontuivat sorron yöstä Suomussalmen äkkijyrkät, viranomaisten kiellosta huolimatta, iltamapaikalle. Kokoontui myöskin virkavalta, tukenaan osa tasavallan armeijan jalkaväkeä, läsnäolollansa juhlallistuttamaan toverillista yhdessäoloa.
Kun runsaslukuinen kansanaines oli aikansa mulkoillut virkavaltaa, lukeakseen sen valantovaskenkaltaisista piirteistä valtiomahdin aivoitukset ja tarkoitusperät, sekä silmämääräisesti arvioinut rajasotilaiden läsnäolevan lukumäärän ynnä hartialeveyden ja hauislihojen vahvuuden siltä varalta, että tulisi kysymykseen ja ratkaistavaksi, kummanko puolueen kohtalo on määrännyt ensiksi pyörimään portaista alas, Suomussalmen syvät rivitkö vai sodanjumalanko pojat tai ainakin veljenpojat, käänsi mainittu runsaslukuinen kansanaines jäykän silmäyksensä kajaanilaisen kivityömiehen ja kommunistisen kansanedustajan Nahkalan Antin puoleen.
Ja nosti tämä silmäys ikäänkuin vilutaudin oireiden tapaisen kutsumuksen Antin rintaan sekä selkä- ja kylki-, että osittain myöskin vatsapuolelle ruumista.
Sillä olipa Antti lupautunut juhlapuhujaksi tähän tilaisuuteen, ja lähtipä tuo vaativainen, jäykkä ja vääjäämätön katse niistä riveistä, joita edustamaan Antin oli saavuttava Mooseksenpäiväksi Helsinkiin. Mutta olipa myöskin saapunut alle saman kurkihirren se sama virkavalta, joka oli kieltänyt tämän kommunistisen valistus- ja virkistystilaisuuden. Tuntien Antti olevansa tällä hetkellä ikäänkuin puun ja kuoren välissä.
Odotti Suomussalmen kommunistinen kansa, odotti virkakunta ja odotti koko lyhyen Pohjolan kesän luomakunta, kuinka tällä hetkellä menettelisi juhlapuhuja, jossa tunteet erinomaiset mutta vähemmän miellyttävät kulkivat ylös ja alas, ylös ja alas yhä nopeammin ja nopeammin. Puhu, Antti! määräsi kommunistisen joukkotahdon tiukka ja uhkaava tuijotus. Älä puhu! varoitti virkakunnan vakava katsanto. Ja Antista itsestäänkin tuntui siltä kuin olisi puhuminen, ehkä jossain toisessa tilanteessa vaikkapa selvää hopeaa, tällä kertaa useassakin suhteessa taloudellisesti alempiarvoista vaikenemisen keltaisen, täysipainoisen kullan rinnalla.
Mutta sittenkin nousi Antti puhujalavalle. Joukkotahto hänet hypnotisoi, sama tahto, joka oli kohottanut hänet eduskuntaan. Nyt se nosti hänet puhujalavalle.
Ja hän alkoi puhua.