Mitäkö?
Emme tiedä, hyvät ystävät, mitä. Ja on meillä vaistomainen aavistus, ettei hän itsekään sitä niin tarkkaan tiennyt.
Sillä äkillinen ja voimallinen sairaus lankesi hänen päällensä, ja sitä ankarampana, mitä useammin hän katsahti kasvoista kasvoihin viranomaisia.
Läsnäollut »Kajaanin Uutisten» kirjeenvaihtaja selostaa hänen puheensa harvinaisen lakonisesti, kymmenkunnalla sanalla:
»Hän puhui yhtä ja toista, enimmäkseen rykien, aivastellen ja vatsaansa pidellen».
Sitten hän äkkiä keskeytti.
Luoden vähemmän kommunistisen, anteeksipyytävän katseen aateveljiinsä ilmoitti hän äkisti sairastuneensa ja tuli alas puhujalavalta, vikkelämmin kuin oli sille noussut.
Viranomaiset selittivät Suomussalmen kommunisteille, että koska heidän luottamusmiehensäkin oli vähemmän tyydyttävässä, kurkku-, nenä- ja vatsataudin rasittamassa terveydentilassa, niin voisi yleisökin nyt poistua, tyytyväisenä siihen, mitä olivat Nahkalan Antin puheesta kuulleet ja nähneet.
Kirjeenvaihtaja toteaa, että »kehoitusta noudattikin suurin osa, ainoastaan nuoremmat naisihmiset alkoivat räkättää vastaan, jolloin sotilaat tyhjensivät huoneen».
Mutta painuessaan avoimesta ovesta porraspäihin niin että hameenhelmat lepattivat, sinkosivat Suomussalmen harmistuneet keijukaiset ja sinipiiat — vai sanoisiko nykyaikaisemmin: punapiiat — solttupojille seuraavan kaamean uhkauksen: