— Kah, päivää, kunnioitettu ystävä Pjotr Velikij!
— Aaa… Vladimir Iljitsh! Toivotan hyvää jatkoa! Kuinka on nerokkaan päänne laita? Joko alkaa parantua?
Lenin tunnusteli vaistomaisesti otsaansa ja takaraivoansa ja räpytellen silmiään kirkkaassa auringonvalossa vastasi:
— Paranemassa on, kallis ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij. Te kun silloin kerran, kun politiikasta väittelimme, minua nyrkillä pääkalloon läjäytitte, niin että kourallinen herneitä ja papuja aivoistani irtosi, niin siitä lähtien on parantuminen ihmeellisesti edistynyt. Siitä teille suuret kiitokset edeskannan, ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij!
Pietari suuri hymähti tyytyväisenä, sillä suurestakin miehestä on mieluista, kun hän saa kiitosta ja tunnustusta. Usein ehkä mieluisampaakin kuin jostain pienemmästä miehestä.
— Minulla aina onkin hyvät käsivoimat ollut, Vladimir Iljitsh!
Koetelkaapas, olkaa hyvä, tuota hauislihasta.
Pietari suuri jännitti lihaksensa, koukistaen oikean käsivartensa.
Lenin tunnusteli hauislihasta ja myönsi:
— Niin on kuin puuta… ikäänkuin jollakin toverilla työläisellä tai toverilla talonpojalla.
— Ei teidän tovereillanne, veikkonen, ole koskaan sellaisia lihaksia ollutkaan! Laiskureita ovat. Mutta tällä nyrkillä minä korkeimman omakätisesti annoin selkään pojareille, jos musikoillekin. Isotkin herrat saivat hovissa korvilleen niin että läiskyi. Kerrankin Pietarissa… kuulkaapa, Vladimir Iljitsh, lakkamme käymään Pietarissa! Nyt on kaunis ilma kävelläksemme.
— Leningradia tarkoitatte kai, Pjotr Velikij? Ei haluta takaisin.
Kiitin kun pääsin.