Sallikaa, että vielä kerran vaivumme ihaillen ja värähdellen katsomaan noita hienon kauniita sanoja:
Naisen onni…
Näihin sisältyy kaikki maallinen kaunis ja ylevä, vieläpä melkoinen osa ylimaallistakin:
Naisen onni…
Niihin sisältyy oikeastaan koko ihmiskunnan historia ainakin syntiinlankeemuksesta lähtien.
Kaikki taiteet. Kaikki kirjallisuus. Eritoten romaanikirjallisuus.
Ja paljon muuta.
Emme kuitenkaan tahdo pöyhistellä vierailla höyhenillä. Olkaamme avomielinen. Me emme ole tuota otsaketta omasta päästämme keksineet. Kuinka se olisi mahdollista? Tässä autojen ja amerikkalaisten raitiovaunujen ja ministeripulien kaupungissa eivät synny sellaiset otsakkeet. Ja tästä puheena olevasta olemme kiitollisuudenvelassa eräälle suutarinvaimolle Haapamäen Vatjusjärvellä. Taikka ei hän oikeastaan ole enää suutarin vaimo: »puusuutarin oma hän on», voisimme lausua kuvannollisesti erään toisen, kuuluisan suutarin sanoilla. Mutta joka tapauksessa on hän osoittanut meille ja vatjusjärveläisille, mikä on naisen onni.
Muutama päivä sitten, kun eräs ahkera ja hyvänluontoinen — meistä ainakin tuntuu siltä, että mies on sekä ahkera että hyvänluontoinen — kun uuttera ja sopuisa suutari Haapavedellä koputteli puunauloja kengänpohjiin maistaen ensin kunkin naulan kärkeä, niinkuin suutarien tapa on ollut suutarien luomisesta asti, kapsahti hänen eteensä hänen vaimonsa ja hänen kolmen laillisen vaikka alaikäisen lapsensa äiti, ja ilmoitti vakaan aikomuksensa ja järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä erään aivan toisen miehen kera niinsanoaksemme »kauemmas vielä kuin se etäinen kulta-nummi, jonka pappilan mamselli näki unissansa».
Ja »Kaiku»-lehden valpas kirjeenvaihtaja ilmoittaa edelleen: