»Kaiken varalta vetosi hän vielä miehensä sydämeen selitellen aviopuolisolleen, ettei suinkaan mies haluaisi estää häntä lähtemästä, koska nyt on kysymyksessä — naisen onni».
Tässä on romaanin ja näytelmän käännekohta. Lukijakin kääntää vavisten lehteä, sillä nyt on kysymys siitä, ryhtyykö aviomies revolveriin, kuristaako hän naisensa kovilla kourillaan, leikkaako hän — jos hän on suutari — hänen päänsä poikki nahkaveitsellä, vai muuttuuko hän vain ylimalkaan mustaksi muodoltaan ja huutaa kolealla äänellä:
— Haa!
Haapaveden suutari ei tehnyt mitään ylläluetelluista, josta älyämme, että hänkin on viisas mies, niinkuin suutarit ylimalkaan ovat. Hän ei edes sanonut: haa!
Hän alistui kohtaloonsa ilman mitään suurenmoisia eleitä, joita nähdään teatterilavalla, olletikin oopperoissa ja murhenäytelmissä.
Hän vain nyökkäsi myöntävästi murheellisella päällään. Olihan vedottu hänen sydämeensä. Eikä suutarinkaan sydän ole Oulun pohjanahkaa. Ja olihan vedottu naisen onneen. Naisen onni on Suomessa miehelle pyhä. Yhtä pyhä suutarille kuin ministerillekin. Ehkä välistä pyhempikin.
»Ja niin muutti vaimo jättäen miehensä ja kolme alaikäistä lastaan, erään paikkakunnalla jonkin aikaa olleen renkimiehen kanssa Oulunsaloon ja elää nyt — onnellista avioelämää», huudahtaa haapaveteläinen kirjeenvaihtaja.
Suutari koputtelee yhä edelleen kengänpohjia matalassa majassaan Haapavedellä. Mitä hän, hyljätty mies mietiskelee puraistessaan puunaulan kärkeen, sitä me emme voi sanoa.
Mutta sen me kyllä arvaamme, mitä onnellinen renkimies Oulunsalossa lausuu.
Hän astuu vasen käsi sydämellään ja oikea taivasta kohti kohotettuna vapautetun naisensa eteen, ja jylisevin äänin hän näin lausuu: