— Ka, miten lie, vahingossa eikö lie polkaissut pehmeeseen.
Se kun on se sepän mökki ja paja siellä lammen rannalla, ja toisella rannalla on se Ratilaisen poikien talo, ja sitten lähtee, suo siitä lammen päästä.
Seppä niitä viikatteitaan kalkutteli ja alkoi sitten ounastella, että sekö lempo siinä on, kun ei se lehmä tule kotiin, vaikka johan se olisi aika.
Eikä siitä sepän auttanut muuta kuin lähteä lopuksi hakemaan lehmäänsä, ja lähtiessään kiroili, että on se kanssa yksi juutas, oikea iskariotti. Joko lienee taas yhtynyt talon karjaan…?
Suosta se seppä sen lehmänsä lopulta löysi.
Sepälle hätä käteen, sillä lehmä oli hyvä lehmä, ainakin noin niinkuin sepän lehmäksi, ja seppä ryntäsi heti suolle ja lehmän sarviin — sillä on sarvet, se on sitä rotua — ja sitten olivat ne upota yhdessä, seppä ja lehmä.
Pyörivät siinä silmät sepän jos lehmänkin päässä, mutta seppä kun sentään aina on seppä, niin se pääsi lehmän sarvista kiinnipitäen ponnistautumaan kannattavalle mättäälle, niin ettei toki vielä lähtö tullut. Mutta lehmä siinä nujakassa painui vielä syvemmälle suohon.
Seppä hätäpäissään kantoi puuta ja muuta portaaksi sen lehmän ympärille ja alkoi kiskoa lehmäänsä ylös vuoroin päästä ja vuoroin hännästä, mutta ei se auttanut, vaikka onkin vahva mies tämä seppä Turtiainen, ikäisekseen.
— Meneehän nyt… menee se rietas, ja minä jään lehmättömäksi, ajatteli seppä pyyhkien hikistä naamaansa nokisilla ja mutaisilla käpälillään.
Mutta samassa seppä muisti, että onhan tässä talo lähellä, kivenheiton tai parin päässä, ja seppä alkoi huutaa apua. Lehmäkin rupesi aatteen kannatukseksi mölisemään, ja seppä huusi sille välillä, että mölise nyt vietävä kerrankin, et sinä ole ennen näin totisessa asiassa mölissytkään. Levätessään seppä kuulosteli, eikö apua jo alkaisi kuulua, mutta muuta ei kuulunut kuin minkä välistä lehmän mölähdyksiä.