Kun hra J. Karhu täytti 40 vuotta, loi hän silmäyksen menneisiin päiviinsä ja siihen työhön, jonka hän nikkarismiehen kätevyyttä kysyvällä alalla oli Kiteen pitäjässä suorittanut.
Tämän työnsä huomasi hän niin suureksi ja hedelmälliseksi, että päätti laskeutua jäljellä oleviksi elonsa päiviksi viisaan lepoon ansaitsemilleen pehmeille höylänlastulaakereille.
Ja Karhu murahti tyytyväisenä tähän järkevään päätökseen, painoi lakin päähänsä ja läksi kunnanmiesten luo eläkettä vaatimaan.
Karhu oli vielä hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta katsoen hänen suuriin kansalaisansioihinsa, ei kunta voinut häneltä kieltää vaadittua eläkettä. Antoipa sitä vielä enemmänkin kuin yleensä tapana on.
Karhu harkitsi asiaa, havaitsi eläkkeen pienemmäksi kuin se olisi voinut olla, ja ryhtyi karhuamaan enemmän, kirjoittaen edellämainittujen kaavakkeiden mukaiset supliikit kuvernöörinvirastoon.
Ja silloin se alkoi. Vähän ajan kuluttua koitti Kiteen kunnalle oikea karhuntanssi.
J. Karhu pommitti kuvernöörinvirastoa valituksillaan, eivätkä kunnan viranomaiset ehtineet vihdoin muuta tekemään kuin vastailemaan Karhun valitusten johdosta annettuihin välipäätöksiin.
Lopuksi vallitsi Kiteen kunnassa hätä ja ahdistus. Oli tultu huomaamaan, ettei Karhua saataisi tyydytetyksi, vaikka hänelle annettaisiin senaattorin eläke.
Mutta tällä valitusjärjestelmällään teki Karhu lopuksi itselleen n.s. karhunpalveluksen.
Kiteen kunnan ukot kokoontuivat, repäisivät vaatteensa, kirosivat kaikki karhut yleensä ja J. Karhun erityisesti, sekä ryhtyivät ajattelemaan niin että aivot jytisivät.