Onko Suomen kansan keskuudessa enemmänkin lehmiä, jotka voittavat jäniksen nopeudessa?
Jos on, niin lienee vähitellen tullut aika panna hevoset viralta ja korvata ne pikajuoksijalehmillä.
Hevoset ovat niin yksipuolisia, ellemme ota lukuun kultaseppä K. Krallin hevosia Elberfeldissä, jotka osaavat algebraa. Meidän hevosemme osaavat vain syödä lujasti, vetää auraa ja ajopelejä, hirnua ja potkia. Ja juosta myöskin, mutta en ole kuullut niiden vielä saaneen jäniksiä kiinni.
Lehmät ovat sitävastoin koko joukon monipuolisempia.
Jos isäntä on taipuvainen viinan viljelykseen eikä hänellä satu olemaan muuta ryyppyseuraa, voi hän kilistellä lasia nupupäittensä kanssa.
Aamulla lähtevät rengit kyntämään talon härjillä, mutta isäntä valjastaa äsken lypsetyn Mansikin parhaiden kärryjen eteen ja ajaa vinhaa vauhtia kuntakokoukseen tai käräjätalolle. Ohikulkijat kääntyvät katsomaan taakseen ja huomauttavat:
— Kyllä on tuolla Ylitalon isännällä hyvä lehmä. Mutta niinpä hän sillä saikin ensi palkinnon viime kilpa-ajoissa.
Sitten tulee syksy ja eräänä päivänä päättää isäntä lähteä ampumaan jäniksiä.
Taluttaen iloisesti mölähtelevää Mansikkia ja Musiikkia vitjoista kävelee isäntä metsään ja irroittaa siellä lehmänsä. Sorkat paukkuvat risukossa kun lehmät syöksyvät etsimään jäniksiä, ja vähän ajan kuluttua ilmoittaa raikuva mylvintä niiden päässeen jäniksen jälille. Hetken kuluttua lähenee kolmikko huimaavaa vauhtia, jänis edellä korvat luimussa, harppaillen henkensä edestä ja Mansikki ja Musiikki sen kintereillä. Isännän ei tarvitse muuta kuin paukauttaa. Jos hän ampuu ohi, niin ei se ole vaarallista (kun ei vain lehmiä ammu.) Jollei laukaus satu jänikseen niin seivästävät lehmät sen kuitenkin pian lähintä aitaa vasten. Pelastaakseen metsämieskunniansa voi isäntä sitten ampua sitä vielä, että syödessä löytyisi hauleja.
Mutta ikävä kyllä taitaa harvassa talossa olla sellaisia lehmiä kuin
Kaltimon Korhosella.