Jos meillä olisi kotimaisia salapoliisijuttujen sepittäjiä, niin olisi tässä hiukan pohjaa. Varsinkin kun asiaa vielä vähän sekoittaisi.
Juoni pitäisi jakaa kahteen haaraan: huonekalujen katoamiseen ja huvilan siirtymiseen kädestä käteen.
Ensin katoaisivat huonekalut sillä tavoin kuin tässä minunkin tositapahtumiin perustuvassa kertomuksessani.
Sitten alettaisiin vähitellen päästä Sherlock Holmesin avulla huonekalujen jälille, mutta mitä lähemmäksi niitä päästäisiin, sitä vaikeammaksi kävisi saada selville, kuka nuo kadonneet huonekalut oikeastaan oli omistanut.
Samaan aikaan siirtyisi huvila yhä nopeampaa vauhtia omistajalta omistajalle. Kunnes sen vihdoin ostaisi esimerkiksi tukkukauppias Rahanen.
Juuri kun kauppakirja on allekirjoitettu soitetaan hra Rahaselle etsivästä osastosta, että eräästä huvilasta Oulunkylästä aikoinaan kadonneet huonekalut ovat löytyneet ja että on huomattu, että niiden oikea omistaja on tietämättään ollut — juuri hra Rahanen.
Sepä mainiota! ihastuu hra Rahanen. Sillä minä olen juuri ostanut saman huvilan. Lähettäkää huonekalut sinne huvilaan, minä tulen itse perässä.
Hra Rahanen saapuu tunnin perästä paikalle, uuteen huvilaansa.
Löytyneet huonekalut ovat keskellä pihaa.
Mutta huvila on poissa…
Ei ole jälellä kuin kivijalka ja uunin piiput.