Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
mutta synkempi vielä on eloni tie;
Voi yölläkin tuikata tähtönen vielä,
Mutt' tähteä yhtään ei eloni tiellä.
Yön toivona tähtöset kirkkahat on,
Ne viittaavat valoon ja aurinkohon.
Mutt' toivot ne seuraa ei eloni myötä,
mä viettänyt ain olen tähdetönt' yötä.
Oi yöhön! Luoja yks' tähtönen luo,
ja loistaa sen mieleeni synkkään suo!
Sit' iloiten seuraisin eloni tiellä,
ja kuollessain siihen mä katsoisin vielä.
M. Aliranta."
Aikoinaan oli runo ollut Kramsun runo. Nyt oli se M. Alirannan runo.
Ja minulle selvisi kuin salaman välähdyksenä runoilemisen salaisuus.
Minäkin päätin ruveta runoilijaksi.
Seuraavassa "Kotivarpusen" numerossa olikin julkaistuna ensimmäinen runoni. Se kuului:
"Pulma.
Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? — Kuolla, — nukkua,
Ei muuta; — luulla, uness' että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,
Nuo lihan perinnöt, — se loppu hartaast'
Ois halattava. Kuolla, nukkua: —
Nukkua! Kenties uneksia? — siinä
Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,
Kun pois on maalliset nuo ahdistukset,
Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset
Ne elon kurjuutta niin pitkittävät.
Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastoit' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat?
Ihana Ophelia! — Nainen, sulje
Rukouksiisi rikokseni kaikki!!