— Ai ai, huusi herra Rauhaisa… ja heräsi samassa.
Iloissaan siitä, että oli päässyt erittäin ikävästä tilanteesta, nousi hän ylös. Ruumis tuntui niin kuumalta, aivan polttavalta, mutta olikos ihmekään.
Hän astui akkunan eteen — eikä ollut uskoa silmiään!
Luminen ja jäinen maisema avautui hänen pyöristyneiden silmiensä eteen. Niemessä hänen kesäasuntonsa edustalla nuokkuivat puut paksun lumen peitossa, lahdelma oli jäässä ja etempänä luisteli hoikkasäärinen kaunoluistelija.
Silloin vetäytyi herra Rauhaisan suu riemuisaan hymyyn.
— Lunta ja jäätä! huusi hän riemuissaan, meni kaapilleen ja otti sieltä esille whiskypullon sekä kävellä tepsutteli alas rantaan.
Siellä oli jäähän hakattu avanto, aivan kuin häntä varten.
Siihen hän laskeutui.
Suloisesti huuhteli jääkylmä vesi hänen polttelevaa pintaansa, huuhteli ja huljutteli…
Ja se hoikkakoipinen urheilija luisteli ja luisteli, ja hra Rauhaisa antoi kylmän veden huuhtoa ja huljutella ulkopuoltaan ja kylmän whiskyn huuhtoa ja huljutella sisäpuoltaan ja katseli autuaallisena yllään kimmeltävää pakkastaivasta ja… ja lopettakaamme tähän, ennenkuin hra Lepo Rauhaisa herää todenperään — ja todellisuuteen, joka lähinnä vastaa hänen unensa ensi osaa.