— Mihinkähän ne minut vievät? ihmetteli edesmennyt Kiristys itsekseen.
Hän sai samassa, kuten unessa usein tapahtuu, vastauksen.
— Onpa hyvä että kaupungissa on krematorio, huomautti hautausurakoitsija apumiehilleen. Olisi kamalata lähteä köijäämään tätä syntisäkkiä tällaisena päivänä Malmille asti.
— Kyllä se on hyvä asia, vahvisti eräs apumiehistä, hoputtaen hevosia.
— Krematorio! ihmetteli Kiristysvainaja itsekseen. Eihän täällä mitä krematoriota vielä ole.
Mutta hän erehtyi. Sillä pian pysähtyivät vaunut ruumiinpolttolaitoksen eteen. Se oli rakennettu rautatientorin varrelle siihen paikkaan, josta valtuuston aikaisemman päätöksen mukaan Murtokadun piti alkaa.
Urakoitsijat nostivat hra Kiristyksen arkkuineen olkapäilleen ja kantoivat hänet suureen saliin. Sen perällä oli mahtava uuni, joka oli aivan samanlainen kuin leivinuuni pakarituvassa hänen lapsuutensa kodissa.
Miehet avasivat uunin luukun, huusivat: hej — jop! ja heilauttivat taakkansa pätsiin.
Siellä oli hirmuisen kuuma. Hra Kiristykselle tuli hätä käteen. Hän potkasi kannen päältään, alkoi kolkuttaa uunin tulikuumaa suupeltiä ja huusi:
— Halloo!