Eräs keino taitaisi kuitenkin olla.
Vihitäänhän yliopistollisissakin vihkiäisissä joskus ansiokkaita henkilöitä, jotka eivät, ole yliopistollisia tutkintoja suorittaneet, tohtoreiksi, nimittäin kunniatohtoreiksi.
Jollei kysymyksessä oleva suutari opi jokapäiväistä leipää ja muuta rippikoulukurssia, niin sopisi ehkä ratkaista pulma vihkimällä hänet vaimonsa kunniamieheksi.
Varkaus.
Kopolan isäntä oli illalla, suutari Pasasen valmistamia uusia pitkävartisia lapikkaita tervatessaan tuntenut sisässään ankaria kouristuksia ja ilmoittanut kotiväelleen sen surullisen uutisen, että hänen hetkensä oli kaiken todennäköisyyden mukaan nyt tullut.
— Ruoka tuntuu pysähtyneen sydämeen… ka, ka kun kopristaa!… ja se voipi olla kuolemaksi.
— Eikös se kopristukseen kuollut se sinun isävainajasikin? muisteli naapurin Jere, joka oli tullut lainaamaan setolkkaremmiä tilapäistä tarvetta varten ja oli jo poislähdössä.
— Kopristukseenhan se, myönsi Koponen, sipasi ylimääräisen tervakerroksen vasemman jalan lapikkaan kantapäähän, nuuhkasi jalkineitaan, tiputti niitä varsista, arvostelevasti tarkastellen työtään lampun valoa vasten, ja sanoi renkipojalle:
— Vie heidät vaikka saunaan uunin kupeelle kuivamaan… pistä halot varsista sisään, että pysyvät pystyssä, äläkä pane niin että palavat.
— Pasanenko teillä on ollut suutarina?