— Ka Pasa… mutta se lähti vasta ikään pois.
Koponen alkoi riisuutua ja laskeutui levolle, hieroen sängyssä sydänalaansa kämmenenpohjilla ja silloin tällöin vähän ähkyen.
— Oikeinkohan se on kipeä? tiedusteli emäntä huolestuneena. Kun olisi lähettää jotain rohtoa hakemaan vaikka pappilasta…
— Eikös vielä lukkarilta! vastusti isäntä. Ei siinä rohdot auta, jos minulle kerran on elämän pää tullut, ja jos ei tässä vielä ole elämän pää niin ei sitten mitään rohtoja tarvita. Eikä sitä kukaan kuole ennenkuin on elämän päässä — mutta kyllähän se taitaa nyt minulla olla.
Emäntää alkoi itkettää. Eihän se Koponen ollut koskaan turhia tuskitellut… ja samalla tavallahan se oli sen isävainajallekin lähtö tullut. Vähän oli vain kouristuksia illalla valitellut ja sitten oli aamuyöstä kuollut.
— Voi hyvä isä tokiinsa, kun jaksaisit elää aamuun asti edes, niin lähdettäisi kaupungista tohtoria hakemaan.
Koponen kysyi renkipojalta, oliko hän pannut lapikkaat sillä tavoin etteivät ne pala sekä teljennyt saunan oven hyvin kiinni, ja vastasi sitten emännälle välinpitämättömästi:
— Ka… tuo ilmaiseksi saatu henki — läksipä tuo nyt aamusta taikka illasta!
Tohtorin hakemisesta ei hän mitään virkkanut, jonka johdosta emäntä itsekseen päätti, että jos sairas aamuun asti elää eivätkä kouristukset ole lakanneet, niin hän lähettää hakemaan lääkäriä.
Aamulla heräsi Koponen ennenkuin kukaan muu vielä oli hereillä, pisti virsut jalkoihinsa ja läksi eilisiltaisia vaivojaan edes muistamatta ulos säätä katselemaan.