— Eikö tuo ennättäne.
Jäämättä odottamaan Matikaisen akan kahvia läksi Koponen jatkamaan matkaansa.
— Ei se ollut Matikaisen mökillä se kinkku, ajatteli Koponen mennessään. Olisi se akka muuten vähän häpsähtänyt, kun minä sille siitä poliisikoirasta… mutta pursulaisilta minä pelotankin luonnon pois!
Pursun mökillä Koponen parhaansa mukaan koetti panna uhkauksensa täytäntöön. Tehtyään ensin asiaksi verkonpaikkuun, jota työtä tarjosi Pursun Mikolle, kertoi hän varkaudesta ja kuvaili sitten laveasti poliisikoiran salaperäisiä ja pelottavia ominaisuuksia, niin sisällisiä kuin ulkonaisiakin.
Pursun Mikko akkoineen ja uunin päällä kököttelevine lapsineen kuunteli näitä esityksiä uteliaana, mutta muuten ei Koponen voinut heissä havaita mitään huomattavampia mielenliikutuksen merkkejä.
— Kyllä se on paatunutta sukukuntaa koko roikka! ihmetteli hän itsekseen, kävellessään kotiinsa päin märkää ja rapaista karjatietä pitkin. Ei niihin pysty mikään. Hukka reissu!
Ja Koponen sylkäsi kyllästyneenä koko juttuun sekä päätti antaa siankinkun mennä sen pitkän tien.
— Syökööt ja kalutkoot sen nyt sitten luineen, senkin rosvot!
Noin puolimatkassa Matikaisen ja Pursun mökkien välillä tuli häntä vastaan suutari Pasanen reppu selässä.
— Ka, Pasanenhan se on! tervehti Koponen. Etpä sinä pitkään mökilläsi kestänyt.