"Poro.
Juokse, porosein,
Poikki vuoret, maat,
Seista, syödä saat
Majall’ impyein;
Siellä verraton
Jäkäl' aarre on.
Tiitus."
Niinkuin sanottu, paiskasi toimitus molemmat runoni paperikoriin ja päällepäätteeksi haukkui minut pahanpäiväiseksi.
Ajattelen maksaa samalla mitalla ja katkaista kaikki välini
"Kotivarpusen" kanssa.
Koettakoot, vietävät, nyt etsiä itselleen uutta runoilijaa. Minä olen saanut tarpeekseni. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.
Kalle Karhusen poliisikoira.
Kalle Karhuselle tuli syksyllä jyviä enemmän kuin hän oli uskaltanut odottaakaan, ja kun Kalle Karhunen katseli hinkaloissa olevia jyväläjiään niin tuli hän iloiseksi kuin pelimanni, ja kun hän arveli, että gulassit maksaisivat tänä syksynä viljasta puolitoista tuhatta markkaa hehdolta, niin tuli hän vielä iloisemmaksi, mutta kun hän sitten muisti elintarvelautakunnan, niin tuli hän surulliseksi, ja kun hän lopuksi muisti Maijastiinan pojat ja muut varkaat, joille ei tänäkään syksynä ollut tullut ensinkään jyviä, niin tuli hän vielä surullisemmaksi, ja toivoi melkein, että halla olisi tehnyt hänelle samalla tavoin kuin Saarijärven Paavolle.
Elintarvelautakunnasta ei tosin niin kovin suurta kiusaa ollut. Kalle Karhunen arveli osaavansa sen asian järjestää, mutta varkaat olivat pimeiden iltojen tultua käyneet kovin hävyttömiksi, ja ajateltuaan asiaa kaksi päivää valjasti, Kalle Karhunen, hevosensa ja läksi käymään kaupungissa. Ja takaisin palattuaan oli hänellä mukanaan koira.
Kalle Karhunen ei tehnyt kenellekään, ei edes emännälleen, tarkempaa selkoa siitä, mistä hän oli tämän koiran hankkinut. Hän antoi vain jokaisen, joka talossa kävi, ymmärtää, että hänen uusi koiransa, mikä ei päältä nähden ollut mikään erinomaisen näköinen, oli poliisikoiran rotua, ja että sillä oli nimenomainen ja sammumaton viha kaikkia syrjäisiä kohtaan, jotka yrittäisivät tehdä asiaa Kalle Karhusen vilja-aittaan.