Koira osoittautui erittäin luotettavaksi talonvahdiksi, vieläpä vähän liiankin luotettavaksi, sillä kun Kalle Karhunen seuraavana iltana pimeän tultua palasi monarkistin esitelmästä kansakoululta, hyökkäsi hänen uusi koiransa tallin takaa hänen kimppuunsa ja repi häneltä housut ja olisi nähtävästi syönyt suuhunsa koko Kalle Karhusen, ellei hän olisi päässyt tupaan pakoon.
Kalle Karhunen katseli murheellisena housujaan, joiden toisesta lahkeesta oli ainoastaan puolikas jäljellä, kutsui sitten koiran sisään ja antoi sille selkään, jotta se vasta paremmin tuntisi isäntänsä, mutta asian periaatteelliseen puoleen nähden hän, saatuaan jalkoihinsa uudet housut, lausui että tämä koira on juuri sellainen kuin koiran tulee ollakin, kunhan se vain vähän paremmin perehtyy talon väkeen ja talon tapoihin.
Kahden tai kolmen päivän perästä tarkasteli Kalle Karhunen aitassa jyvähinkaloitaan ja oli huomaavinaan, että keskimmäisen hinkalon pinta oli hiukan alentunut. Kalle Karhunen ei kuitenkaan ollut varma asiasta, mutta varovaisuuden vuoksi piirsi hän puukkonsa kärjellä pienet merkit hinkaloitten laitaan niihin kohden, mihin jyvät ulottuivat. Sitten tarkasti hän huolellisesti aitan lukon, mutta siinä ei ollut mitään vikaa.
Seuraavana päivänä kertoi piika-Mari, että Maijastiinan vanhin pojanroikale oli kulkenut pihan poikki ja heittänyt luun poliisikoiralle, jolloin koira oli heiluttanut häntäänsä Oskarille. Oskari oli Maijastiinan vanhimman pojanroikaleen nimi. Toisen ja kolmannen pojan nimet olivat Esa ja Ville.
Kalle Karhunen kirosi, että jos Oskari vielä kerran kulkee hänen pihansa poikki, niin saa hän nähdä heiluvan jonkun muun kuin koiran hännän.
Seuraavana päivänä kävi Kalle Karhunen taas tarkastusmatkalla aitassaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei varkaita olisi käynyt. Keskimmäisen jyvälaarin pinta oli pari senttiä alempana hänen puukolla vetämäänsä merkkiviivaa.
Kalle Karhunen muuttui kasvoiltaan tuhkanharmaaksi ja otti lakin päästään ja tempasi vihoissaan tukastaan, niin että joukko hiuksia jäi kouraan. Sitten tutki hän aitan lukon, mutta ei huomannut siinä mitään epäilyttävää. Sitten tuli hän ulos aitasta ja kiroili noin neljännestunnin ajan kaikkia naapureitaan ja muita kyläläisiä, joilla ei tiettävästi ollut omia viljavarastoja ja joiden siis täytyi olla varkaita ja roistoja. Lopuksi heristi hän nyrkkiään poliisirotuiselle koiralleen, joka haukkui variksia saunan luona. Koira heilutti vastaukseksi häntäänsä, mutta kun Kalle Karhunen tempasi maasta luokin kappaleen ja heitti sen koiraa kohti, niin pakeni se häntä koipien välissä saunan taakse.
Yöllä heräsi Kalle Karhunen koiransa vihaiseen haukuntaan, joka kuitenkin kohta lakkasi. Kalle Karhusen epäluulo oli kuitenkin herännyt samalla kertaa kuin hän itsekin. Kalle Karhunen puki nopeasti ylleen, otti haulikkonsa naulasta, sytytti tallilyhdyn ja kätki sen takkinsa liepeen alle. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.
Aitan luo tultuaan tunnusteli hän kädellään ovea. Se oli lukossa. Hän oli jo kääntymäisillään takaisin tupaan, kun hän samassa oli kuulevinaan epäilyttävää liikehtimistä aitan alta.
Kalle Karhunen kiersi aitan taakse, missä aitan lattia oli korkeammalla maasta kuin pihan puolella, otti lyhdyn ja valaisi sillä aitan alle.