Koposesta alkoi tuntua nololta ja ilkeältä. Pasasta olisi hän osannut kaikkein vähimmän epäillä, kun se oli aina tuntunut niin mukavalta mieheltä.
— Ka, mitäpä hänestä sitten näin pitkän matkan taakse…
Pasanen tuntui vilkastuvan ja selitteli:
— Niin, näes, kun se sana leviää kylälle, että sinä tuotat poliisikoiran, niin minä arvelen, että se kinkun ottaja voipi säikähtää ja tuopi pois koko kinkun. Kuka hitto se nyt yhden kinkun takia antaisi poliisikoiran kinttujaan järsiä…
— Niin, voipihan se tuoda, myönsi Koponen, viitsimättä katsoa Pasasta silmiin.
Miehet seisoivat kotvasen, tuijottaen tien viereen kaadettua, vielä karsimatta olevaa petäjää. Sitten kysyi Pasanen:
— Itsekö sinä tervasit nuo lapikkaat?
— Itse… pääsivät vain kuivamaan liiaksi, niin tahtovat likistää varpaita.
— Ka voitele talilla niin kyllä ne siitä pehmiävät.
— Niin pitänee voidella… jos lähtisi tästä kotiinsa päin tarsimaan.