Ne ovat sitä kiljuneet koko päivän, ja ihmiset ovat ostaneet valkoisia lisälehtiä ja keltaisia lisälehtiä ja punaisia lisälehtiä ja pysähtyneet lukemaan niitä keskelle katua. Ja autot ovat mylvineet suoraan sisään heidän korviinsa, mylvineet kuin sonnit ja uhanneet ajaa heidät pliiskaksi, ja raitiovaunut ovat soittaneet hätäkelloa ja vannoneet mankeloivansa heidät sen tuhannen taakeloksi, ja lukemattomat muut suurkaupungin katujen vaarat ovat heidät niellä.
Mutta he eivät edes huomaakkaan niitä. Ja jos huomaavat niin eivät niistä välitä. He eivät nykyhetkellä välitä mistään muusta kuin sotauutisista. Sillä sodan huumaus tuntuu ilmassa ja vaikuttaa välinpitämättömimpiinkin.
Kääntäkäämme kuitenkin hetkiseksi katseemme, ajatuksemme ja huomiomme hieman rauhallisemmille aloille ja antakaamme itsellemme kertoa pieni mutta tosi juttu "rakennusmestarista Utin leirikentältä".
Viikon päivät ja hiukan enemmänkin takaperin ilmestyi Mäntyharjun Leppäniemen kylään eräs mieshenkilö, joka ilmoitti olevansa "rakennusmestari Utin leirikentältä".
Sitten hra rakennusmestari ilmoitti tarvitsevansa rakennustöihin mainitulle kentälle 30 miestä.
— Jaa jaa! sanoivat leppäniemeläiset Onhan meillä näitä kirvesmiehiä.
Jos rakennusmestari huolii näistä meidän miehistä, niin valitsee vain…
Ja rakennusmestari katseli arvostellen ja tutkijan terävällä silmällä Mäntyharjun leppäniemeläisiä kirvesmiehiä ja myönsi armollisesti, että meneväthän nämä mukiin.
Näin liittyi herra rakennusmestarin ympärille valikoitu ryhmä leppäniemeläisiä kirvesmiehiä, ja retkikunta lähti marssimaan sille junalle päin, joka veisi sen Utin työmaille.
Mutta rakennusmestarin mieli rupesi tekemään mustikoita.
Sentähden ilmoitti hän joukolleen vakavan päätöksensä lähteä tyydyttämään mielihaluaan metsään, josta nokkela mies kyllä aina mustikoita löytää.