Mestarilla ei kuitenkaan ollut kelloa.
Ryhtymättä tekemään miehistölleen selkoa, mistä tämä mestarin arvolle oikeastaan sopimaton kellottomuus johtuu, pyysi hän vain eräältä Tobias-nimiseltä mieheltä lainaksi kelloa, että hän tietäisi lähteä mustikkamaalta oikeissa ajoin junalle.
Tobias antoikin kellonsa, uuden hopeakellonsa mestarille, ja mestari ynnä kello poistuivat metsään mustikoita poimimaan, eikä niitä sen koomin ole näkynyt. Sekä kello että mestari jäivät sille tielleen ja Tobias ajattelee surumielin uutta kelloaan, joka nyt on vain muisto samoinkuin "rakennusmestari Utin leirikentältä".
Ainoa lohdutus päämiehettä jääneellä miesjoukolla on se, ettei se vielä ehtinyt lähteä Uttiin. Mihin olisi se noilla kuuluisilla lakeuksilla joutunut ilman mestariaan?
Mutta mestari lienee löytänyt tavattoman hyvän mustikkamaan, koska on sen ääressä kykkinyt.
Suuri kuvariita.
Kello oli juuri lyönyt kolme. Päivällä tietysti eikä yöllä.
Nälkäisellä kaupunkilaisella oli kiire päivälliselle.
Ei kuitenkaan niin kiire ja niin nälkä, ettei olisi ehtinyt pysähtyä erään vaatetusliikkeen edustalle, jossa oli syntynyt suuri kuvariita kristittyjen ja juutalaisten välille.
Vaatetusliikkeen omistaja tunnustaa, kuten jo ulkomuodostakin, näkyy, vanhaa, kunnianarvoisaa Mooseksen oppia.