Mutta kun hyökkääjät tekivät uuden rynnistyksen, karttui katselijajoukko nopeasti yhdeksäksi hengeksi.
— Poliis, poliis! huusi Israelin lapsi.
— Ei tässä poliisia tarvita, sanoi vanhin ja vakavimman näköinen syrjästäkatsoja painavasti.
Kaikki läsnäolijat, I:n lasta lukuunottamatta, kannattivat lämpimästi edellistä puhujaa, koska jokainen pelkäsi, että poliisin paikalletulo lopettaisi heiltä liian aikaisin ilmaisen huvin, jollaisia meidän päivinämme, jolloin kaikista otetaan maksu, on niin perin harvoin tarjolla.
Katselijain lukumäärä karttuikin joka hetki. Niiden joukossa näkyi jo pari I:n lapsen uskonveljeäkin, hänen naapureitaan, jotka huolestuneina seurasivat tapahtumain kehitystä.
Poliisi ilmestyi kuitenkin paikalle. Hyvin suuri ja vahvan näköinen konstaapeli.
Juuri sillä hetkellä oli ottelu tuimimmillaan.
Kun hyökkääjät toisesta epäonnistuneesta ryntäyksestään hengästyneinä olivat pysähtyneet puuskuttamaan, teki kauppias teon, joka osoitti, että hän oli suuri sotapäällikkö. Hän nimittäin tempasi nuoren neidin ovesta irti ja kiidätti hänet silmänräpäyksessä puotiin.
Samaten aikoi hän menetellä myöskin toiseen maalaukseen nähden. Mutta kun se oli jo hänen sylissään, hyökkäsivät karhut uusin voimin hänen kimppuunsa.
— Appu, appu! huusi onneton kauppias, mutta laaja katsojapiiri noudatti ankaraa puolueettomuutta. Siinä se tekikin oikein, sillä jos se olisi puuttunut asiaan, ei tuosta kauniista kuvasta olisi tällä hetkellä jäljellä muuta kuin kehyksen palasia ja tuhrautuneita kankaan riekaleita.