— Saman kuin ennenkin.
Ja kun työttömät seuraavan kerran pistivät päänsä työnvälitystoimiston ovesta sisään, saattoi toimisto heille ilmoittaa sen ilosanoman, että nyt on työtä.
Työttömät hymyilivät hiukan vaisusti ja astuivat, saatuaan siihen kehoituksen, sisään allekirjoittamaan sopimuskirjat.
Sitten otti työnvälitystoimiston johtaja mukaansa kymmenen kiihkeintä työnhaluista, joille toimiston puolesta kustannettiin matka, vieläpä kengätkin, ja johtaja saattoi hoidokkaansa Kemiin asti, josta heidät sitten saatettiin Tervolaan.
Tervolassa, jossa siihen saakka oli ollut työtä, mutta ei tarpeeksi sen tekijöitä, hierottiin tyytyväisenä käsiä. Nyt tulee Oulusta työttömiä, nyt saadaan työt Tervolassa tehdyksi. Ja työtä himoaville vieraille hankittiin työkaluja, ruokavaroja ja hevonen niitä kuljettamaan.
Aamulla tuli työnjohtaja kutsumaan poloisia Oulun työttömiä työhön.
Edellä olevasta luulisi, että he olisivat lähteneet työhön kuin juhlaan, mutta aivan niin ei käynyt. He olivat tarkemmin harkinneet asiaa, eivät olleet tyytyväisiä palkkoihin, jotka muuten olivat samat, kuin paikkakunnalla ennenkin maksetut, eivätkä itse työhönkään. He ilmoittivat, ettei metsätyö sovi heidän luonteelleen, ja antoivat työnjohtajan ymmärtää, että he hakkaisivat paljoa paremmin työnjohtajan selkää kuin sitä metsää, johon hän koetti Oulun rehelliset työttömät houkutella.
Sitten läksivät he takaisin asemalle, ja muutamat ottivat vielä saamansa työkalutkin muistoksi, mutta Tervolan alkuasukkaat olivat niin tunteettomia, että ottivat oululaisilta vierailtaan asemalla pois nämä pienet muistot heidän vierailustaan Tervolassa.
Sitten tulivat Oulun työttömät takaisin kotikaupunkiinsa, marssivat työnvälitystoimistoon ja ilmoittivat tulevansa Tervolasta sekä vaativansa korvausta tämän virkamatkansa johdosta.
Onko kukaan koskaan kuullut vaatimattomampaa pyyntöä? Jos kerran vähävaraiset työttömät ovat tehneet pitkän ja rasittavan matkan Oulusta Tervolaan, niin eikö ole oikein ja kohtuullista, että he saavat hieman korvausta vaivoistaan?