— Ovat olleet rosvot Jykkälässä menneenä yönä ja vieneet leipänsä jos särpimensäkin, niin minä sanoin sille Paavolle aamulla koululla, että kysyisit häntä vaikka poliisikoiraa — kun siellä kaupungissa kuuluu semmoinen peto olevan — niin antaisi hänen haistella rosvojen jälkiä, jos se niistä mitä ymmärtäisi. Siitä se lie kai sitten Jykkäläinen höynäytynyt, koska oli pyytänyt opettajan kysymään telehvoonissa sitä koiruutta… ja olivat ilmoittaneet, että huomisaamuna ne ovat Jykkälässä niin poliisit kuin poliisikoiratkin…
— No voi hyvä isä tokiinsa! päivitteli Mari. Vai jo ne on koiratkin päässeet ruununmiehiksi…
— Ka jo… murahti Kinnari.
— Ja mitä ne kertovat, että olisi kaupungissa poliisihevosiakin? tiedusteli Mari edelleen.
— On… onhan niitä poliisihevosiakin, myönsi Kinnari.
— Taitaa siellä olla sitten poliisilehmiäkin ja poliisilampaita — ja sikoja… ja vaikka mitä, mietiskeli Mari kaupungin poliisilaitosta ihmetellen.
— Mitä heillä lie… arveli Kinnari ja ähki lapikkaansa ääressä. Pahusko ne on nuo vanhat reiät tukkoon ajanut — vai vieläkö ruvennee tämä Mansikkivainaan nahka vanhoilla päivillään kasvamaan…? Ei tässä auta muu kuin ottaa naskali käsille.
* * * * *
Uunilla nuhisivat lapset kaikenlaisen romun ja rättien joukossa. Sinne pujahtivat nyt vanhemmatkin pojat, ja pian alkoi siellä lämpöisessä, puolipimeässä loukossa innokas supattelu.
— Huomenna minä jo pimeän aikaan karkaan Jykkälään, niin siellä minä saan nähdä sen poliisikoiran, uskoi vanhin poika Aatu salaisuuden aseenkantajalleen ja uskotulleen Jussille.