Kului pari minuuttia, jotka pojista tuntuivat yhtä monelta tunnilta.
Vihdoin tuli vieras koirineen ulos saunasta ja pysähtyi sen portaille.
Hän oli saunassa salaa usuttanut koiraansa poikia vastaan, niin että
Diana saunan ovelle päästyään teki vimmattuja yrityksiä päästäkseen
poikien kimppuun, jotka sekavin tuntein katselivat sen kitaa.
— Missä se halko on? huusi Löfman tiukasti hilliten muka parhaansa mukaan koiraa.
Kinnari lähestyi kädessään lyhyt koivuhalko, jonka kunnioittavasti ojensi Löfmanille.
— Nuuski! sanoi tämä lyhyesti ja käskevästi pitäen halkoa Dianan kuonon edessä.
Diana nuuhkaisi hieman halkoa, mutta riuhtaisi sitten äkillisellä ja odottamattomalla tempauksella itsensä irti ja syöksähti ilosta kiljahtaen poikarivejä kohti.
Noin viidestäkolmatta kurkusta kuului kauhun huuto; sotilaallisen kurin kahleet katkesivat, ja rivit hajosivat silmittömän pelon vallassa kaikkiin ilmansuuntiin.
Ainoastaan pieni Kalle Kettunen ei paennut. Hän oli tottunut noudattamaan annettuja määräyksiä ja seisoi paikallaan kalmankalpeana ja paikatut ruskeat housunlahkeet lepattaen säärien ympärillä, säärien, jotka olivat laihat kuin piipunvarret. Mutta hän seisoi kuitenkin paikallaan, vaikka housut tutisivatkin.
— Diana! huusi proviisori ankarasti.
Diana ei ollut kuulevinaan huutoa, vaan jatkoi hauskaa metsästystään.
Kettusen Kallesta se ei tietysti piitannut mitään.