— Raamatunselitykseenkö?
— Ka… niin, sinnehän minä… kun tuo eukko tahtoi, myönsi Koponen hieman vastahakoisesti.
— No, sinnehän minäkin, huusi Tujulan isäntä, joka oli jonkinverran maistanut ja puheliaalla tuulella. Vaikka luuletko sinä Koponen, että minä sinne niiden Issakaisen lorujen tähden… ee-ho! Vai minä antaisin sen Issakaisen sieluani höylätä — ei tule ne kalat! Vaan minä läksin kuulemaan siitä poliisikoirasta. Ptruu-perr! Kuule, tule sinä Koposen Tahvo tänne minun kärryilleni, niin on rutompi ajaa kahden. Onhan sillä sinun konillasi vetämistä sinuttakin.
Koponen noudattikin kehoitusta ja muutti Tujulan isännän rattaille.
Viimemainitulla oli taskussaan puolen litran konjakkipullo, ja kun
Koponen oli saanut ryypyn, tunnusti hän:
— Sitähän minäkin läksin oikeastaan kuulemaan, mitä ne siitä poliisikoirasta hölyävät… Eikös se Mönkkösen emäntä ole sen Jykkälän Paavon sisar?
— Onhan se… kyllä se tietää Jykkälän asiat.
Issakainen oli ihastuksissaan kuulijain paljoudesta. Tuskin oli hänellä koskaan ollut niin paljon sanankuulijoita. Isäntämiehiäkin oli kymmenittäin. Tämä innostutti hänet saarnaamaan erinomaisesti, mutta kuulijakunta oli koko ajan hyvin rauhaton. Kamarissa tarjottiin näet toimituksen kestäessäkin kahvia parhaille vieraille, ja isäntäväellä oli paljon kertomista poliisikoirasta, joka kiinnitti mieliä verrattomasti enemmän kuin Issakaisen kaunopuheinen esitys vääristä opeista ja niiden turmiollisista vaikutuksista. Kun yksi kamarintäysi oli kahviteltu ja palannut kuulemaan, vieläkö Issakainen puhui vääristä opeista, työntyi kamariin heti toinen ahdos, ja puheen sorina oli niin äänekäs, että se vaikutti häiritsevästi ohjelman suoritukseen tuvan puolella.
Mutta äkkiä tuli suuri hiljaisuus.
Issakainen oli ruvennut puhumaan poliisikoirasta.
Kamari tyhjeni silmänräpäyksessä. Kaikki tunkeutuivat tupaan.