Hän kaivoi jonkin paketin povitaskustaan ja rasian liiviensä taskusta, pani ne pöydälle ja sanoi mahtipontisesti:
— Saa sen kuulla sivullekin… ei siinä ole mitään estettä enää… tässä se on minun asiani!
— Silkkihuivi ja kultakello, selitti Pekka Turunen.
Vaiettiin. Emäntä oli ällistyneimmän näköinen.
— Voipas hitto, sanoi Teppo Kiiskinen viimein. — Nehän on oikeat kihlat.
— Joo… kihlathan ne, myönsi Iivo Mutanen.
Ja sitten hän järäytti merkitsevällä äänenpainolla:
— Mönkkösen lesken kihlat.
— Älä valehtele! huusi Aapeli Kasurinen, ja Iivo Mutanen vakuutti:
— En minä valehtelekaan.