Tuvassa alkoi olla levotonta liikehtimistä. Miehet raapivat lapikkaanpohjillaan permantoa ja syljeskelivät ahkerasti ja hankasivat taas lapikkaanpohjilla syljen pois, Henriikan lapset pilkistelivät uunin loukosta, Piipariska siunaili hiljaa, ja emäntä kaatoi hermostuksissaan kahvipannun, jonka ääressä hän äkkiä oli ruvennut puuhailemaan. Kaikki vesi kaatui kahvipannusta liedelle, niin että poro tuprusi ja höyry kohosi pilvenä ylös.
— Itse minä kuulin omin korvin kaupunkimatkalla, kun sinä kehuit ostavasi Mönkkösen leskelle kultakellon ja hopiaperät ja silkkihuivin, selitteli Iivo Mutanen painavasti. — Katsotaanpas, onko tuossa kellossa hopeaperät, niin nähdään.
Iivo yritti nousta, mutta Aapeli Kasurinen kirosi:
— Perr… nykäise vaikka sormenpäilläsi minun tavaroitani, niin saat turpaasi, niin että tupa helähtää.
— No olkoon sitten, kun et uskalla näyttää, sanoi Iivo Mutanen. — Ja Annastiinan lupasit antaa vaikka minulle, kun et kuulu huolivan toisten tähteistä, jauhoi hän edelleen ilkeästi virnotellen.
— Kaikki valehtelet, ryökäle! huusi Aapeli Kasurinen. — Minä en ole sinua millään kaupunkireissulla nähnytkään…
— Minäpä näin sinut, ivaili Iivo, eikä siitä mahdotonta kaukaa olekkaan. Muistaa kai tämä Pekka Turunen?
— Olipa tuo nyt miten tahansa, sai Pekka Turunen sanoneeksi, niin mitäs niistä nyt enää, kun Annastiina kerran on luvattu tälle Aapeli Kasuriselle.
— Hyvä isä sentään, ihanhan tässä menee pää sekaisin kuin Haminan kaupunki, valitteli emäntä.
— Eipäs ole luvattu Aapeli Kasuriselle, järäytti Iivo Mutanen painokkaasti. — Siinä sinä laskit niin pitkän valheen kuin tästä Hirvolanniemeen edestakaisin. Minullepas on Annastiina luvattu!