— Oli se aika sakea usma, myönsi poliisi. — Varsinkin noilla alavammilla paikoilla.
Käveltiin.
— Vari tulee, kun tuo päiväkin paistaa, sanoi Heikki Piiparinen pyyhkäisten kämmenellä otsaansa.
— Niin se paahtaa kuin kesällä.
— Minulla se on semmoinen nahka, että kun pääsevät hikireijät kerran auki, niin sitten sitä lorottaa vettä kuin seulasta, selitti Piiparinen. — Aivan on paitakin tarttunut selkään kiinni.
Ja sitten alkoi hän poliisia imarrellen muistella sitä äskeistä kilpajuoksua:
— Vaikka eihän tuo ole niin jären ihme, jos hiki tuli siinä juoksun töminässä… kun en piisannut tälle poliisille, vaikka niin pistelin että ikenet irvissä. En minä ollut luullutkaan tätä poliisia semmoiseksi pekunaksi!
Poliisia vähän kainostutti kehuminen:
— En minä enää ole niin hyvä kintuistani kuin poikasena. Silloin kun sitä jonkun kerran mennä viileteltiin, niin kyllä piti tukan olla suorana.
Heikki Piiparinen jatkoi poliisin kehumista taitavasti, ikäänkuin väkinäisesti, niinkuin olisi hänen ollut pakko vastoin tahtoaankin ihailla Kontkasen vikkelyyttä.