Sillävälin oli Heikki Piiparinen ahkerasti punonut mielessään pelastusköyttä. Nyt oli aika ruveta tunnustelemaan, tokko se kestäisi.
— Siellä minä samalla reissulla, siellä Pötkänlahden kievarissa, satuin kuulemaan vähän kummempia uutisia…
Poliisi odotteli, että mitähän nuo olisivat, eikä siis vastannut.
Piiparinen toivoi, että poliisi kysyisi, mitä hän oli kuullut, mutta kun ei poliisi sitä tehnyt, niin jatkoi hän tuokion kuluttua:
— Kuulinpa saakeli vie semmoisia asioita, että jos minä ne tässä laulaisin, niin taitaisi tämä poliisi Kontkanenkin antaa minulle pienen palkinnon.
— Ohoh! sanoi poliisi puoleksi ivallisesti, puoleksi epäluuloisesti. Ja yllyttääkseen toista paljastamaan salaisuutensa tuumi hän kuin välinpitämättömästi:
— Taidat sinä tietää kaksi asiaa, mutta minä tiedän kolmannenkin.
— Sattuupa olemaan tietämättä semmoinen asia, joka voisi tehdä vaikka tästä poliisi Kontkasesta iankaikkisen pohatan, jos vain saisi sen aikanaan tietoonsa.
Poliisi silmäili syrjäkariin Heikkiä. Saattoi olla, että Piiparinen vain tyhjää purpatti, mutta sen äänessä oli kuitenkin jotain, joka teki poliisin vähän epävarmaksi.
Heikki Piiparinen näki, että poliisi jo oli kahdenvaiheilla. Päättäen takoa raudan kuumana ollessa pysähtyi hän, katsoi poliisia suoraan silmiin ja sanoi rutosti: