— Jos sinusta muutamassa viikossa tulee koko Korpivaaran… eikö juutas, koko läänin, koko tämän tavattoman Kuopion läänin rikkaimman miehen vävypoika, niin onko se niin, että tämä viinajuttu jää silleen ja minä saan markan joka sadasta, mikä sinulle tulee?
Poliisi Kontkanen katsoa töllötti tyhmistyneen näköisenä Heikki Piipariseen. Heikin riemuitseva ääni ja voitonvarma katse hämmensi hänet.
Mutta hän epäili kuitenkin jotain ansaa. Jos se vielä narraa hänet ja sitten kertoo nimismiehelle ja muille, että Tuomas Kontkanen olisi antanut lahjoa itsensä. Saattaa se senkin tehdä, kostoksi.
Mitä enemmän poliisi sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se tuntui. Tämä on kavala ja kiero mies, tämä, Piiparinen.
— Noh? kysyi Heikki Piiparinen.
— Jos sinä luulit olevasi viisain Piipariskan lapsista, niin vielä se oli viisaampi, joka räkätiinuun hukkui, vastasi poliisi.
— Olkoon sitten, sanoi Heikki lisäten melkein uhkaavasti:
— Älä sitten syytä minua, muutamien päivien perästä, kun asia tulee muidenkin tietoon… vaan silloin sinä jo saat pyyhkiä p—si.
Käveltiin eteenpäin. Vaikeneminen oli melkein synkkä.
— Ei muuten, mutta vain lystinpäiten, sanoi poliisi tarjoten Heikki Piipariselle tupakan siellä Kakkulanmäen päällä heidän istuuduttuaan lepäämään tien vieressä olevalle leveälle, tasaiselle kivelle, jolla pakanat kuuluivat ennen uhranneen. — Olisihan tuo mukava kuulla, minkä arvoinen se sinun uutisesi on.