— Iivoko? rykäisi Heikki Piiparinen, joka taas sai langan päästä kiinni. — Vai Iivo… toisti hän kuin säälien Annastiinan sokeutta.
Ja avatakseen toisen silmät jatkoi hän ääntään koroittaen, harvakseltaan:
— Se on niin, niinkuin nyt esimerkiksi tämä Iivo, esimerkiksi nyt tämä Iivo Mutanen, niin eihän siinä ole muuta mieheksi sanottavaa kuin suuret luut, eikä ne paljon maksa — luut, meinaan. Neljin pennin kilolta kuuluvat maksavan kaupungissa Vainikaisen makasiinimiehet… luista. Niin ettei siinä vielä paljon Iivonkaan kokoisesta maksettaisi. Nousisiko markkaan koko mies?
Piipariska höristeli korviaan. Hänestä alkoi tuntua, että tässä oli jotain takana, mutta ei päässyt vielä selville, mitä.
Hänen poikansa sillä välin jatkoi, nyt jo kuin saarnaten:
— Luita, luita on Iivossa… ja siinä nahka päällä, jota kylvettää, milloin elävät enemmän kiusaavat. Ei siitä maksa puhuakaan. Kun minä kuulin; että Iivolla ja tällä Annastiinalla silloin yhteen aikaan oli vähän niinkuin… niinkuin sympaattisia asioita, niin minä jo arvelin, että kun varjelisi vakainen luoja Annastiinan siitä talosta.
— Mitäs se nyt tämä Heikki… häpeili Annastiina. — Eihän meillä Iivon kanssa mitä…
Mutta Heikki ei ollut kuulevinaan. Hän paasasi ankarasti:
— Jo pääsi itku tältä äitimuoriltakin, kun kuuli mieron hölynä, että sinä katsahdat Iivon puoleen… itku pääsi Piipariskalta, vaikka ei ole itkenyt minun muistini aikana, ja sen sanoi minullekin, että soisi hän ennen Annastiinan kuolevan kuin semmoiseen onnettomuuteen joutuvan…
Piipariska tiesi ja muisti varmasti, ettei hän ollut milloinkaan semmoisen asian tähden itkenyt eikä sinnepäin puhunutkaan — olisi päinvastoin ollut hyvinkin innostunut toimittamaan Iivo Mutasta ja Annastiina Piiroista toisilleen, jos olisi hänen apuaan puolelta taikka toiselta pyydetty — mutta kun hän nyt alkoi hämärästi aavistaa, että Heikki-pojan paasauksella oli jokin tietty ja tarkka päämaalinsa, jota hänen ei ollut vielä sallittu nähdä, niin alkoi hän melkein kiihtyneesti selittää: