— Niin minä itkin… niin itketti että silmiä kirveli. Kun tämä Annastiina on aina tuntunut minusta kuin omalta lapselta — voi hyvä isä tokiinsa kun minä olen sinua pienenä monta kertaa sylissäni pitänyt — niin oikein rintaan pisti, kun ajattelin…
Heikki ei kuitenkaan antanut hänen jatkaa, koska pelkäsi, että äitimuori asioista tietämättömänä voisi puhua sitä kuin ei pitäisikään. Sentähden hän ylensi äänensä ja keskeytti:
— Ei sitä ole siihen taloon miniäksi menemistä. Huoneetkin ovat ihan seisontasonnalla. Ja köyhyys siitä lopuksi tulee, kun eivät aikuiset miehet muuta tee kuin syövät ja makaavat…
Ja juovat viinaa, ajatteli hän vielä sanoa, mutta jätti sen kuitenkin sanomatta. Sensijaan hän jatkoi:
— Ne ovat nyt taas rahoissaan, kun saivat virmalta neljättätuhatta siitä metsäpalstastaan, mutta annahan, kun Iivo ja Otukka muutamia kaupunkireissuja tekevät ja elävät yhtä rentonaan kuin viime kerrallakin, niin katsotaanhan, miten pitkälle nekään rahat riittävät.
— Kaksi lasia kuuluvat särkeneen seurahuoneenkin lasiovesta, ja seitsemättäkymmentä olivat saaneet maksaa, tiesi Piipariska.
— Niin, ja vielä kaksikymmentä markkaa sille ovenvartijalle, jottei se poliisia hakisi, lisäsi Heikki. — Tiesinhän minä sen, kun olin silloin laivamiehenä, ja satuttiin olemaan kaupungin rannassa.
Tuli pieni keskeytys sen johdosta, että Annastiinan oli käännyttävä vatsalleen, missä puuhassa Piipariska häntä avusti. Mutasen pojat alkoivatkin jo olla valmiiksi haukutut.
— Ei, ei se huoli Annastiina Iivo Mutasesta, vakuutti Piipariska sellaisella äänellä, jolla pieniä lapsia hyvitellään. — Vai huolitko, Annastiina?
— Enkä huoli! kuului tyynyn sisältä, jolla Annastiinan pää oli.