— Tuoltapa vain Korpivaarasta.
— No sinnehän tuli Amerikasta oikein julma perintö…
* * * * *
Ylimalkaan lähtee hyvin harvoin kaksi samoilla mattisenlahtelaisilla kärryillä kulkevaa isäntämiestä kaupungista niin vähäpuheisina kuin Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen.
Äänettöminä kävelivät he kultasepästä majataloon, kävelivät peräkkäin, Aapeli Kasurinen vähän edellä.
Vaiteliaina valjastivat he hevosen kartellen katsahtamasta toistensa silmiin.
Kerran vain, kun hevonen ei tahtonut ottaa suitsia suuhunsa, karjahti Kasurinen kiroten:
— Mitäs siinä luimistelet, s—nan kahmu, ja päätäsi kääntelet!
Sitten lähdettiin yhtä tuppisuina ajamaan kohti kotimaata, Korpivaaran Tutjunpohjaa.
Pekka Turusella oli hyvin vaivattu olo. Hän tunsi vaistomaisesti, että Aapeli Kasurinen pitää häntä ikäänkuin jollain tavoin syypäänä tapahtuneeseen, ja olisi mielellään halunnut puolustautua, mutta ei tiennyt, miten aloittaisi. Eikä Pekka Turunen väärässä ollutkaan. Tällä hetkellä kantoi Aapeli Kasurinen katkeraa vihaa hänen päällensä. Mutta hän murjotti ääneti, uhallakin. Hän oli päättänyt, että antaa nyt Pekka Turusen aloittaa, kehvelin. Kyllä hän, Aapeli Kasurinen, sitten sanoo.