Ja ajatellessaan, millaisen rikkauden perijättäreksi Annastiina nyt joutuu, etoi hänen sydäntään niin, että melkein itketti.
— Voi vaivattu sentään… ja kun minä olen sitä Annastiinaa jo kauan katsellut ja aikonut.
Mitä enemmän hän nyt muisteli Annastiinaa, sitä katkerammalta tuntui hänen menetyksensä.
— Siinä olisi ollut niin siisti ja sopuluontoinen ihminen Piippuvaaraan emännäksi, ja sydämestään niin hellä, että oikein…
Puhemiehenkin täytyi myöntää:
— Onhan se kyllä niinkuin sydämen puolesta… mutta mitä tähän Mönkkösen leskeen tulee, niin kyllähän…
— Suusi kiinni koko akasta! ähisi Aapeli Kasurinen.
Puhemies Pekka Turunen oli ymmärtäväinen mies, ja hänen täytyi myöntää, kun asiaa puolueettomasti ajatteli, että Aapeli Kasurisella oli syytä suuttumukseensa. Kaikesta päättäen olisi Annastiina hänelle tullut, kun Aapeli Kasurisella oli vankka talo, eikä ollut vielä lopen vanha mieskään. Olihan tämä Aapelikin tosin jonkinverran rokonrikkoma, mutta eihän sillä tarvinnutkaan nyt varakkaalla isäntämiehellä olla posket kuin maitovauvalla.
— Tässä kyllä vielä, alkoi Pekka Turunen jonkin ajan kuluttua… tässä kyllä vielä keino keksitään.
Ja ryhtyen tekemään tarkemmin selkoa suunnitelmistaan sanoi hän: