— Mikäs pakko sinun on sitä Mönkkösen leskeä ottaa, kun ei ole vielä kihlatkaan annettu?
Aapeli Kasurinen puri vielä hammasta, mutta vaikeni. Ei enää joka sanaan vastaan noitunut.
— Ei ole kihlat vielä annettu… eikä ole oikeastaan puhuttukaan kuin sinne päin. Mitäs siitä.
Aapeli Kasurinen vaikeni.
Pekka Turunen hautoi nyt asiaa. Mitä enemmän hän sitä hautoi, sitä selvemmältä hänestä alkoi näyttää, ettei Mönkkösen lesken kosiminen oikeastaan vaikuttanut asiaan mitään, kun ei ollut vielä kihloja annettu.
— Se olisi ollut toinen tapaus, jos meillä olisi ollut kihlat mukana ja Mönkkösen leski olisi ottanut ne vastaan… mutta mitkä hiton kihlajaiset nämä nyt muka olivat, kun ei ollut kihloja eikä mitään. Eihän sitä sillä tavalla…
Ja lohduttautuakseen Mönkkösen leskenkin tunteisiin nähden selitti hän:
— Eikä se tietysti voi Mönkkösenkään leski ottaa asiaa todesta, niinkauan kuin ei ole kihloja annettu… enemmänhän se piti sitä vielä leikkinä… — niinkuin mekin oltiin leikin haminassa… nauratteli vain Mönkkösen leski ja sanoi, että sittenhän tuon näkee, kunhan ensin kihlatkin näkee…
Aapeli Kasurista alkoi tämä puhe rauhoittaa. Asia ei näyttänyt enää toivottomalta. Päästäkseen sovinnollisen ajatuksenvaihdon alkuun ja samalla kuin pyytääkseen anteeksi äskeisiä pahoja sanojaan huomautti hän murahtaen:
— Näkyy se nyt tuo rinnustin pysyvän kiinni, kun panit sen paremmin…