— Kyllä se nyt pysyy, vahvisti Pekka Turunen mielissään siitä, että sopu ja rauha alkoi jälleen rakentua.
Sitten hän lausui lopullisesti ratkaisevan sanan siitä Mönkkösen lesken asiasta:
— Niin että kun sinä et vie sille kihloja, niin ei hänelläkään siihen enää ole mitään sanomista.
Aapeli Kasurista kuitenkin vielä vähän epäilytti:
— Vaikka kyllähän se selvästi siltä näytti, että se oli tulemassa, se Mönkkösen leski…
Mutta Pekka Turunen huudahti ihmetellen:
— Mitenkäs se sinulle tulisi, kun et sinä vain anna hänelle kihloja!
Sitä myöten tuntui asia selvältä.
Aapeli Kasurisesta oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Syksyiset heleänväriset vaaratkin tuolla Rutakon puolella paistoivat taas niin kauniisti iltapäiväauringossa. Tie oli tasainen ja mäetön täällä laajalla kangasmaalla, ja hevonen juoksi hereästi kotiin päin.
Oli jo päästy niin pitkälle, että neuvoteltiin siitä, miten Annastiinan kosimisessa voitaisiin soveliaimman menetellä.