Eräässä talossa Venäjänkirkkokadun varrella on kaksi mustan ja harmaan kirjavaa kissaa.
Ne ovat kaikin puolin asiallisia vanhanaikaisia häntäniekkoja kissoja, hienompaa sukupuolta molemmat.
Mitä ikään tulee, niin ovat ne siinä kultaisessa keski-iässä. Molemmat ovat ulkonaisen vaelluksensa puolesta verrattain nuhteettomat, siisteyttä harrastavia ja virkatoimessaan hiiri- ja rottapoliiseina tarmokkaita ovat myös kumpikin.
Viikko takaperin istui talon emäntä keittiössään, lukien parille vierailemassa olevalle kahvitantille sanomalehdestä uutisia hännättömistä kissoista.
Luetun johdosta virisi keskustelu, jossa muorit olivat sitä mieltä, että hännättömät kissat olivat ilmeisesti tulemassa muotiin, ja talon emäntä leikillään toivoi:
— Kun olisivat nuo meidänkin kissat hännättömiä!
Kissat lieruilivat hännät pystyssä siinä ympäristöllä muorien juttua kuunnellen. Kukaan ei tullut kiinnittäneeksi niihin mitään huomiota, mutta jos joku olisi sen tehnyt, olisi hän huomannut, että kissat kulkivat koko loppuillan häntä koipien välissä huoneesta toiseen syvissä mietteissä.
Silloin tällöin kissat kuitenkin heilauttivat häntänsä esille ja katselivat sitä vihaisesti.
Seuraavana aamuna kuuli emäntä keittiön oven takaa surkeata naukumista ja raapimista.
Hän meni avaamaan.