Ukolta on tietysti kysytty, mikä se hyvä papu oli. Mikä oli sen nimi ja mistä sellaisia saa?
Mutta ukko sanoo, että kas kun sattui häipymään muistista sen nimi.
Viisikymmentäneljä vuotta takaperin muistin, mutta nyt en enää muista.
Ukko koettaa pinnistää vanhoja, löyhtyneitä ajatusjänteitään, mutta ei vain muista. Sanoo, että kuvattelee muistissa, ikäänkuin olisi sen nimi ollut jotain siihen suuntaan kuin To… To… Tonkapapu… jaa, olikohan se Tonkapapu? Ehkä oli se Tonkapapu, mutta saattaa olla — ja taitaapa kehveli vieköön niin ollakin — että sen nimi itse asiassa oli joku vallan toinen.
Siinä nyt olisi meille apu ja pelastus, melkein sen vanhan tukholmalaisukon kielellä. Melkein, mutta ei aivan.
Nuoruudenystävä on aikoja sitten kuollut ja haudattu, mahdollisesti papu suussa. Kuollut on se viisas tohtorikin. Ainoa muu elollinen olento, joka salaisuuden on tiennyt, on se vanha, vielä elossa oleva ukko, mutta tämä pahus on unohtanut juuri pääasian, pavun nimen. Vaikka taivas on silminnähtävästi antanut hänen elää niin vanhaksi vain sitä varten, että hän säilyttäisi tämän tärkeän tiedon jälkeentuleville sukupolville.
Eikö pidäkin oleman harmillista?
Se on niin että se itkettää.
Juopunut kukko.
Istuimme Hytylän vanhan renki-Jaakon kanssa ongella Kahnurin luodon kupeella.
Kahnurin luodosta oli sellainen kansantarina, että sen pitäisi olla kerrassaan erinomainen onkipaikka. Ehkä on siitä joskus pakanuuden aikana saatukin joku ahven, mutta en minä ainakaan saanut koko kesänä siitä kertaakaan mitään. Pidin sitä siitä syystä parhaimpana onkipaikkanani, sillä siellä saattoi rauhassa torkkua, eikä tarvinnut kertaakaan vaivautua korjaamaan tai muuttamaan onkimatoa. Sillä eihän täysikasvuinen mies istu ongella siinä luulossa, että hän sen kautta saavuttaisi itselleen taloudellista ja muuta ajallista etua, ellei hän ole aivan perehtymätön kalastuselinkeinoon taikka hieman löylynlyömä.