Siihen aikaan oli renkimiehelläkin aina arkussaan viinapullo, vaikka en minä ole sitä juuri koskaan sen paremmin viljellyt.
Käytiin siitä hakemassa se viinapullo ja otettiin kourallinen leivänmuruja ja lioteltiin niitä siinä viinassa ja tarjottiin kukolle. Kyllä se tuntui vähän oudoksuvan ensimmäisiä suupaloja, mutta sitten se hotki ne loput oikein kiireesti ja tahtoi lisää. Saikinhan se vähän.
— Ei anneta enää, sanoi se Romppasen renki. — Se voi kuolla, kun ei ole tottunut ryyppymies.
Ei siinä sitten mennyt kuin joku minuutti, niin se kukonpeijakas alkoi pörhistellä höyheniään ja kiekaisi oikein helakasti ja pyörähti ympäri ja kiekaisi toisen kerran, niin että koko piha kajahti. Ja sitten se alkoi pitää semmoista motkotusta ja kotkotusta, ja tuli meidän eteemme ja tuntiin meille selittävän ja tolkuttavan jotain, mutta eihän me siitä selvää saatu, kun ei osattu kukonkieltä. Sitten se päästi taas oikein emäkiekauksen ja lentää rapsautti aidan yli karjapihan puolelle kanalaumaan, ja voi sun juutas sitä kyytiä, minkä kanat saivat! höyhenet vain pölisivät. Sitten se töytäsi takaisin meidän puolelle, ja ihan silmissä näkyi, miten se humaltui joka minuutti yhä enemmän.
Siinä samassa tuli pitkin maantietä vanha isäntä joka näytti saaneen sen verran kuin tarvitsikin, niin että tie oli alkanut käydä kapeaksi. Se huiski kädellään, niinkuin sen tapa semmoisessa tilassa oli, ja hihkaisi aina väliin.
Kukko kun sen kuuli, niin se heti maantien veräjälle vastaan. Kukkoa alkoi jo myöskin heiluttaa aika tavalla, mutta kovin se oli miestä puolestaan.
Vanha isäntä toikkaroi veräjästä sisään ja huiskautti kättään ja huusi:
— Hei-juu!
Kukkopakana heilahti ihan sen eteen ja huiskautti toista siipeään jumalauta justiinsa samalla tavalla kuin ukko Eetu kättään, ja rääkäsi:
— Kiekuu!