Silloin se vanha isäntä ihan töksähti siihen paikkaan ja katsoa mullisti kukkoon ja sanoi:
— Häh?
— Kiekuu! huusi kukko ja huiskautti taas siipeään.
— Ku — kuule sinä kukon saatana… alotti ukko Eetu, mutta huomasi samassa meidät, kun me istuimme siellä aitan portailla ja pidättelimme nauruamme, niin että veri päähän pakkasi. Eihän siinä tahtonut rietaskaan jaksaa olla nauramatta. Ja kun se älysi meidät, niin ei se ollut enää näkevinäänkään kukkoa, vaan alkoi kävellä hoiperrella kamariinsa päin, ja vilkaisi aina taakseen, ja takana tulla kenkkuroi kukko riivattu, ja oli ota ja anna niinkuin ukko Eetu itse.
Niin ne sitten mennä keikkuivat peräkkäin kamarin porstuaan asti, mutta porstuassa kääntyi vanha isäntä ja kirosi ja potkasi kukkoa, niin että se lensi keskelle pihaa.
Sinä iltana ei vanha isäntä melskannut ensinkään pihalla, vaan meni heti nukkumaan, ja nukkumaan se kukkokin kai meni, koskapa se katosi ihan huomaamatta jonnekin.
Aamulla istui ukko Eetu pohmeloisena kamarinsa akkunan ääressä ja joi silmät karrillaan piimänsintua, niinkuin se aina kohmeloonsa joi. Siitä se oli viisas se vanha isäntä, ettei se milloinkaan ruvennut kohmeloaan viinalla parantamaan, niinkuin monet muut, jotka sillä keinoin sortuivat viikon ja kahdenkin pituiseen ryyppäykseen.
Siinä samassa ilmestyi se kukkokin ränsistyneen ja onnettoman näköisenä kamarin akkunan alle, jossa oli pieni lätäkkö sadevettä. Minä korjasin liiterin luona kärrynpyörää ja näin, miten vanha isäntä nousi ylös ja avasi akkunan ja paiskasi kukkoa kohti puisen piimäkupin, mutta ei saanut sattumaan.
Vanha isäntä ei koskaan puhunut siitä asiasta sen enempää, mutta parin päivän perästä katosi se kukko, eikä kukaan tiennyt, minne se joutui. Vaikka kyllä minä luulen, että vanha isäntä sen tiesi.
Sen kerran perästä ei meidän pihalla ole nähty humalaista kukkoa eikä ketään muutakaan humalaista, sillä se vanha isäntäkin lopetti ryyppäämisensä siihen paikkaan. Niin että eikö tuo liene siihen vähän niinkuin sattunut…