Panu.
Maalaiset tekivät heinää.
Kuivavan apilaan herkullinen, kylläinen tuoksu kantautui länsituulen mukana aina kaupungin laitaan asti, vieläpä joskus jonkun matkaa pitkin Kauppakatuakin, ja katua pitkin kävelevä kaupungin porvari ajatteli, että siellä ne nyt tekevät heinää, ja kaupunkilaiset ovat kuolla nälkään, kun eivät maalaiset ennätä tuoda mitään ruokapuolta kaupunkiin.
Kärpäset surisivat autiolla kadulla. Ajuri Issakaisen hevonen, joka torkkui lähimmässä kadunkulmassa, huiskutti niille kiusaantuneena vanhaa häntäänsä, kohottipa silloin tällöin yhtä vanhan takakoipensakin ja potkaista säväytti, niin että rattaat rämähtivät ja kuskipukilla torkkuva Issakainen heräsi, tempasi ohjaksista ja ärähti:
— Ähäh… siinä!
Panu astui verkallisin askelin ulos nimismiehen portista, pysähtyi hetkiseksi, katsahti katua alaspäin, missä ei näkynyt mitään muuta kuin jotain veturin savua ratapihalta, ja sitten katua ylöspäin, missä näkyi Issakaisen rattaat, Issakaisen selkä ja Issakaisen tamman heilahteleva häntä.
Panu lähti kävelemään katua ylöspäin. Sillä suunnalla oli sentään aina jotain vaihtelevaisuuden toiveita.
Panu oli surullinen esimerkki puolisivistyneisyyden eli n.s. puolivillaisuuden vaikutuksista.
Panua sanottiin poliisikoiraksi, ja tavallaan se olikin poliisikoira. Sikäli nimittäin, mikäli seitsemänneltä luokalta eronnutta maanmittarin vitjamiestä sanotaan insinööriksi, ja mikäli kymmenen vuotta Helsingissä laiskotellut ja vähitellen kaljupäiseksi käynyt ylioppilas on oikeutettu kantamaan maisterin kunnioitettua ja himoittua arvonimeä.
Panukin oli poliisikoira sikäli, että siitä olisi pitänyt tulla poliisikoira. Se oli poliisikoirien pentu laillisesta ja säädyllisestä poliisikoira-avioliitosta, joten sille hyvien haltijattarien kumminlahjoina kuuluivat kaikki ne oivalliset ominaisuudet, joista taitavalla johdolla leivotaan alaansa täysin hallitseva poliisikoira.