Nimismies oli ostanut sen eräästä suuresta ja hyvässä maineessa olevasta poliisikoiralastentarhasta ja, annettuaan sille samalla kertaa pontevan, arvokkaan ja kauniin nimen Panu, antanut sen erään poliisikoirankasvattajan opetettavaksi. Opettaja oli kuitenkin muuttanut toiselle paikkakunnalle, jolloin kasvatus oli jäänyt kesken, eikä nimismieheltä ollut tullut hankituksi Panulle tilaisuutta jatkaa opintojaan. Niin ettei Panu tällä haavaa ollut yhtä eikä toista, ei sitä eikä tätä. Olipahan vain siltä väliltä.
Panua itseään ei koulunkäynnin keskeytyminen näyttänyt ollenkaan surettavan. Päinvastoin nautti se täysin siemauksin olemassaolostaan ja vapaudestaan.
Nimismies asui kesäisin maalla, eräässä saaressa, tunnin matkan päässä kaupungista, käyden vain aamupäivällä virkatunneillaan kaupungissa. Keväällä oli Panukin otettu muun perheen mukana kesäasuntoon, mutta saatuaan maksaa Panun puolesta pari lammasta ja puolen tusinaa kanoja harkitsi nimismies parhaaksi jättää Panun kaupunkiin. Suureksi suruksi Panulle itselleen, joka ei voinut ymmärtää, miksi muutamien pahanpäiväisten lammasten ja kurjien kanojen takia pidettiin sellaista melua.
Huomattuaan, etteivät rukoukset eikä liehittely auttaneet, täytyi Panun tyytyä kohtaloonsa.
Panu oli ehtinyt saada parahiksi niin paljon oppia ja sivistyksen aakkosia kalloonsa, että se piti itseään jonakin aivan erikoisena ja huomattavana koirana. Näkihän sen siitäkin, että Kirkkokadulla passissa oleva konstaapeli Kettunen, joka aina hätisteli muut koirat tiehensä, ja ankarilla toimenpiteillä tukahdutti seudulla puhjenneet koiralevottomuudet, aina kutsui Panun luokseen ja taputti sen päätä, ja katsoi pahintakin rähäkkää ja koiratappelua sormiensa läpi, jos tappelun alkuunpanijana, niinkuin valitettavasti usein oli asianlaita, oli Panu.
Suutari Lahti, joka ikkunastaan aivan erinomaisesti näki tämän puolueellisuuden, ja kansanvaltaisena miehenä oli siitä harmistunut, huomautti sellaisessa tapauksessa:
— Tuostakin sen näkee, mitenkä ne pyrokraatit ja virkakunnat aina ovat yhtä puolta!
Ja hänen vaimonsa lisäsi siihen aina säännöllisesti vanhan väittämän korpista ja toisen korpin silmästä.
Panu käveli maltillisin, itsetietoisin askelin pitkin katukäytävää, pysähtyen joka portilla luomaan silmäyksen pihaan ja katsastamaan, että mitähän sitä tuonnekin niinkuin nyt kuuluisi.
Leipuri Nissilän pihalle kuului kaikki rauha. Panu odotti hetkisen, eikö Nissisen vahti ilmestyisi tallin takaa hänelle murisemaan, mutta Vahti tuntui ole van jossain kyläilemässä.