Panu jatkoi kävelyään, kävi nuuhkaisemassa kulmassa olevan kaarilampun pylvään juurta ja tuli sitten, hiljalleen kävellä lekotellen, nikkari Sutisen portille.
Sutisen kissa se siellä istua kökötti portin pielessä lämpöisessä, suloisessa auringonpaisteessa mitä autuaallisimmassa rauhassa, silmät puoliummessa. Se sattui istumaan parahiksi sen verran pihanpuolella porttia, ettei se huomannut Panua eikä Panu sitä, ennenkuin molemmat olivat aivan silmäkkäin.
Sekunti… yksi sekunti vain… niin lyhyt aika, mutta kuitenkin tavallaan yhtä pitkä kuin pisin tunti.
Panu oli pysähtynyt, jäykistyneenä kuin suolapatsaaksi. Sen poliisikoira-aivoissa risteilivät salaman nopeudella seuraavansuuntaiset ajatukset:
— Kattos kissanpiru! Ja ihan nenän edessä! Taivaastako se siihen putosi? Ja istualleen! No jopas sattui! Jopas yhdyit nyt, veikkonen velikulta… no jo sinä riivattu kerrankin satuit satimeen! Eikä sinulla pelastusta ole. Ei ole totisesti pelastusta. Yksi ainoa hyppäys vain ja silloin olen minä niskassasi. Älä yritäkään liikahtaa! Jos karvanverran häälähdät, niin silloin tuli loppu!
Entäs kissa?
Se oli hämmästynyt tuhat kertaa enemmän kuin Panu. Se oli tyrmistynyt. Se ei kyennyt mitään ajattelemaan. Eivät edes sen selkäkarvat kyenneet eivätkä kerinneet pystyyn nousemaan.
Jos se olisi kyennyt ajattelemaan, niin olisi se ajatellut:
— Herra siunatkoon! Ja itse Panu! Eikä väliä kuin metrin verran! Voi hyvä isä, mikä nyt tuli…
Kissa oli istuallaan. Mutta sitten se äkkiä tempautui irti kauhistuttavasta ja kauhistuneesta lumouksestaan, ja yhtä kymmenesosa sekuntia ennen kuin Panu ennätti ryhtyä toimenpiteisiin, loikkasi se karkuun, ampuutui nuolena yli pihan ja kiisi kuin leimaus ylös tikapuita ulkohuonerakennuksen katolle. Vasta siellä, varmassa turvassa, alkoivat sen jäsenet vapista.