Se kymmenesosa sekuntia oli sen pelastus. Panu tuijotti tyhmistyneenä sen jälkeen eikä oikein kyennyt käsittämään, miten tuo kaikki oli voinut tapahtua. Kissahan oli niinsanoaksemme hänen hampaissaan jo. Mutta niinpäs hävisi pakana, niin haihtui kuin sauhu…
Panu ei viitsinyt lähteä edes tavanvuoksi haukkumaan tikapuiden juurelle, vaan silmättyään vaivihkaa ympärilleen, etteihän vain kukaan syrjäinen sattunut näkemään hänelle tapahtunutta nolausta, peräytyi Sutisen portilta ja ohjasi askeleensa kelloseppä Kauralan portille.
Ahaa, sielläpähän se Musti istui portilla!
Panu muutti oitis kävelynsä entistä välinpitämättömämmäksi, vieläpä ylimielisen ketkuttelevaksi hidastutti askeleitaan ja kulki ikäänkuin ei ikimaailmassa olisi Mustia nähnyt.
Musti alkoi murista uhkaavasti ja irvisti hampaitaan. Musti oli yksinkertainen, rehellinen ja suoraluontoinen maatiaiskoira, joka vihasi maalaisen terveellä, luonnollisella ja vaistomaisella vihalla Panun kopeata, keikailevaa ja kaupunkilaismaista olemusta, sen ylimielistä esiintymistä, kaunista päätä, korkeita koipia, notkeata vartaloa ja sileätä karvaa. Eniten sitä raivostutti se, ettei Panu koskaan ollut pienimmälläkään murahduksella eikä haukahduksella vastannut sen murinaan eikä haukkumiseen. Ja moista halveksimista, sellaista suunnatonta ylenkatsetta ei mikään kunnon koira voi kärsiä tuntematta vihaa, joka lähentelee tuskaa.
Oi, miten mielellään olisi Musti upottanut terävät, valkoiset hampaansa tuohon hoikkaan, kiiltäväkarvaiseen koipeen ja purrut… purrut… ja purrut… purrut niin, että luut olisivat rutisten menneet poikki! Oi, jospa Musti kerrankaan olisi saanut tuon kirotun koiven hampaisiinsa, niin eipä hän olisi hellittänyt, vaikka henki olisi lähtenyt! Ei olisi hellittänyt, vaan purrut, purrut niin että luut olisivat rutisseet…
Mustin karvat pöyhistyivät ja hänen silmänsä veristivät, kun hän vain ajattelikin, miten hän silloin purisi.
Mutta Musti ei voinut sellaista yrittääkään. Musti oli kerran yrittänyt, ja saanut silloin Panulta sellaisen selkäsaunan, että se pysyi aina mielessä ja teki vihan sitäkin katkerammaksi. Varmasti olisi Panu tappanut sen, elleivät Kauralan oppipojat olisi juosseet hätään ja pelastaneet Mustin.
Siitä pitäen tajusi Musti, ettei poliisikoiraan, opintonsa keskeyttäneeseenkään, ollut hampaitaan satutettava. Ja tajusipa Musti ehkä hämärästi senkin, että viisainta olisi hänenkin puolestaan olla olevinaan näkemättä koko Panua, maksaa tuolle ylimieliselle vintiölle samalla mitalla. Mutta Musti oli liian rehellinen ja yksinkertainen, teeskennelläkseen niin paljon. Se ei voinut peittää luonnollisia tunteitaan. Sen oli suorastaan pakko murista, irvistellä ja kiukkuisesti haukkua, kun se vain sai Panun näkyviinsä.
Panu kävellä ketkutteli hitain, määräperäisin askelin Kauralan portille, pysähtyen sitten, vilkaisemattakaan Mustiin, sellaiseen asentoon, että Panun oikea takakoipi ja lyhyt hännänpätkä, joka Mustista sekin oli sitä riivattua herraskaisuutta, olivat aivan Mustin kuonon edessä. Siinä sitten Panu seisoi hievahtamatta tuokion, kuin tuumien: