— No, naapuri! Tässähän sitä taas ollaan. Katseleppas sitä koipea! Eikö se ole hieno koipi? Ole hyvä ja nykäise sitä! Nimittäin jos huvittaa…
Seisoi siinä sitten hetkisen, luomatta silmäystäkään Mustiin, joka haukkui katkeruuden ja vimman miltei tukahduttamalla äänellä.
Sitten läksi Panu levollisesti kävelemään Kirkkokadulle päin, kiukkuisen Mustin seuratessa kimeästi räkyttäen parin metrin päässä.
Tämä räkytys se kutsui paikalle koko lähiseudun koiramaailman. Siinä oli koiraa jos minkänäköistä. Toiset kulkivat perässä, yhtyen lämpimästi ja vakaumuksen voimalla Mustin sättimiseen, toiset, puolueettomammat, kulkivat kahden puolen Panua, haukkuen noin vain yleisen tavan, muodon ja seuran vuoksi, ja pari pientä rakkia juoksi edellä, pysähtyen vähäväliä ulvomaan täyttä kurkkua.
Keskellä käveli Panu ylväässä eristäytymisessään, äänettömänä ja rauhallisena, ikäänkuin ei koko tämä melu, joka herätti kaikki kunnialliset porvarit ruokalevoltaan, olisi siihen ollenkaan koskenut. Tuolloin tällöin se pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin ihmetellen, että mitäs sakkia tähän hänen ympärilleen onkaan keräytynyt, mutta jatkoi sitten matkaansa kuin tuumien, että olkootpa nuo mitä tahansa — senpuolesta.
Heräsi siihen kovalle sohvasängyn kannelle nukahtanut Lähtikin, käänsi kylkeä ja murahti unisena:
— Taas se vallesmannin koirans—na. Ampuisin minä sen pakanan…
Hänen toivomuksensa toteutui. Vallesmanni ampui itse Panun, syksyllä, kaupunkiin palattuaan. Ei kai olisi tullut sitä muuten tehneeksi, mutta Panu oli jostakin saanut sellaisen ilkeän taudin, joka ajoi karvan pois ja löi ruumiin rohtumille.
Niin että oli melkein pakkokin ampua.
Panu vain kerran vilautti silmiään kuin ihmetellen olemassaoloaan ja sen päättymistä, ja oikaisi koipensa, pienen savupilven kohotessa pistoolin piipusta halkovajan kattoa kohti.