Toimitussalaisuuksia.
Oletkos, aikaasi seuraava lukijani, ollut joskus suuressa kokouksessa, sellaisessa esimerkiksi, johon on saapunut edustajia ympäri maan siinä hurskaassa luulossa, että he ovat keräytyneet tekemään päätöksiä ja tuomaan ilmi n.k. kansan tahdon (vaikka kokouksen päätökset on etukäteen laatinut pieni valikoima helsinkiläisiä herroja — joku komitea, johon kuuluu neljä tai viisi klanipäätä ja yhtä monta sikaria)?
Tällainen kokous on hyvin vaikuttava ja juhlallinen ilmiö — ainakin ensikertalaiselle — ja jos se on taiteen kaikkien sääntöjen mukaan järjestetty, niin päättyy se, enemmän tai vähemmän ankaran riidan ja toran jälkeen, jossa helsinkiläisen komitean laatimat päätöslauselmat loppujen lopuksi joka tapauksessa tulevat hyväksytyiksi, yhteisiin päivällisiin jossakin Helsingin upeimmista ravintoloista, joilta maaseutulaisosanottajat palaavat suuresti ylennettyinä ja virkistyneinä ja hurrattuina ja eläköötettyinä ja hirvittävän nälkäisinä, paastottuaan ensin koko päivän etukäteen siinä kamalassa ja perinpohjaisessa harhaluulossa, että helsinkiläisessä ravintolassa saisi muka kymmenen markan maksusta syödä itsensä niin pyöreäksi, että napit liiveistä lentelevät. Mutta meidänhän piti puhumankin itse kokouksesta eikä päivällisistä.
Tällainen kokous on, kuten jo sanoimme, hyvin vaikuttava ja juhlallinen ilmiö. Suuri sali täynnä kokouksen osanottajia, ja koroikkeella salin perällä puheenjohtaja ja sihteeri ja pitkän pöydän ääressä rivi ahkerasti kirjoittavia nuorehkoja herrasmiehiä.
Sinä kysyt kaupunkilaiselta naapuriltasi, ketä nuo pitkän pöydän ääressä istuvat herrat ovat ja mitä he niin ahkerasti kirjoittavat, ja saat vierustoveriltasi kuulla, että he ovat sanomalehtien referenttejä ja kirjoittavat selostusta kokouksesta lehtiinsä.
Jos, niinkuin oletamme kysymyksesi johdosta, olet ensikertalainen näissä hommissa ja lisäksi hieman kunnianhimoinen, niin valtaa sinut ehkä voittamaton halu saada sanotuksi kokoukselle jotain ja senkautta esityksesi ja nimesi huomisaamun pääkaupunginlehtiin. Ja sinä pyydät puheenvuoroa ja saatkin sen, sittenkun puheenjohtaja ensin on kahteen kertaan kysynyt nimeäsi ja kolmannella kerralla, myöntäessään sinulle puheenvuoron, lausunut nimesi niin väärin, ettei oma äitisi voisi sinua siitä nimestä tuntea.
Ja sinä puhut kauan ja lämpöisesti, toinnuttuasi ensi säikähdyksestä, ja vilkaiset puhuessasi salavihkaa aina silloin tällöin herroihin referentteihin, jotka koko ajan kirjoittavat tulisella kiireellä — pikakirjoitusta, ajattelet sinä.
Seuraavana aamuna sinä, herätessäsi kolmen ja puolen markan huoneessasi matkailijakodissa, pyydät heti sanomalehden, ja avaat sen kiireesti ja löydät heti kokousselostuksen, joka on varustettu isolla otsikolla, ja sinun kätesi alkavat vavista, ja sinä alat kiihkeästi etsiä puhettasi ja nimeäsi tuosta pitkästä selostuksesta.
Mutta mitä näetkään!
Sillä kohdalla, jossa puheesi ja nimesi pitäisi olla, on vain sanat: