Koska tämä referentti, josta tässä on puhe, oli nuori ja kokematon, niin ryhtyi hän tekemään jättiläistyötä, nimittäin yrittämään selostaa kunkin esiintyjän puheita edes pääkohdittain, sillä hän luuli todellakin, että nämä puheet olisivat olleet jossain suhteessa tärkeitä ja mielenkiintoisia. Ja kun puhujat suureksi kummastuksekseen ja salaiseksi mielihyväkseen näkivät, että tuolla nuorella miehellä tosiaankin oli halu ja vakava aikomus painattaa lehteensä heidän puheensa, niin yltyivät he luonnollisesti puhumaan niin laajaperäisesti, että sihteeri tuskastui ja alkoi lopuksi luoda vihaisia silmäyksiä kaiken tämän pahan aiheuttajaan, nuoreen sanomalehtimieheen.
Onneksi ei viimemainittu näitä silmäyksiä kuitenkaan huomannut, sillä hänellä oli täysi työ asioittensa hoitamisessa. Hän kirjoitti ja kirjoitti, kirjoitti hiki tukassa, niin että kynät ja paperit rapisivat, ja mitä enemmän hän kirjoitti, lyhenteli sanoja ja lauseita ja keksi kaikenlaisia pikakirjoitusmerkkejä, joiden merkityksen hän arveli sitten referaattia puhtaaksikirjoittaessaan toimituksessa muistavansa, sitä nopeammin puhuivat seuran ukot. Ja hän oli kirjoituksessaan tuskin puolivälissä keskustelua, kun jo päätös tehtiin, eikä hän kuolemakseenkaan tiennyt, mikä päätös oikeastaan oli tehty.
Niin kului se ilta, hirvein, mitä tällä nuorella miehellä milloinkaan on ollut. Yhtään päätöstä ei hän ehtinyt keskusteluja selostaessaan panna paperille, mutta onneksi oli hänellä kaikesta huolimatta kuitenkin sen verran käytännöllistä älyä ja mielenmalttia tallella, että jätti kunkin keskustelun jälkeen käsikirjoitusliuskaansa avaran tyhjän tilan, aikomuksessa kirjoittaa siihen kokouksen tekemän päätöksen.
Lopuksi huomasi hän, että hänen ympärillään vallitsi outo hiljaisuus. Hän kohotti nenänsä papereistaan ja huomasi, että kokous ja sihteeri olivat haihtuneet jäljettömiin. Hän istui yksin huoneessa pienen pöytänsä ja suuren käsikirjoituspinkkansa ääressä, eikä voinut aavistaakaan, mihin kokous ja sihteeri oli kadonnut. Olihan hän nuori ja tietämätön, niin että kuinka olisi hän voinut aavistaa, että kokous ja sihteeri olivat menneet kaupungin seurahuoneelle syömään illallista hyvinpäätetyn päivätyönsä jälkeen.
Raskain sydämin, synkät aavistukset mielessä nousi nuori reportteri ylös pöytänsä äärestä, kokoili käsikirjoituksensa ja lyijykynänsä ja ihmetteli samalla itsekseen, että oliko hän todellakin yhtenä iltana ehtinyt kirjoittaa kaiken tämän, sillä siinä oli varmaankin yli puolen kiloa täyteen tuhrittua käsikirjoituspaperia.
Toimituksessa ei hänen saapuessaan ollut enää muita kuin vanha ja hyväntahtoinen, elämää ja ihmisiä ja ensikertalaisia reporttereita syvästi ymmärtävä faktori, joka siellä odotteli juuri maanviljelysseuran kokousreferaattia.
Kun tämä kelpo mies näki nuoren toimittajan käsikirjoituspinkan, niin vakuutti hän, ettei se mahtuisi koko lehteen, vaikka ilmoitukset ja vieläpä lehden otsikkokin jätettäisiin pois. Ja kun hän sitten kuuli, että kaikki tuo referaatin paljous olisi vielä ensin kirjoitettava puhtaaksi ja kun uusi reportteri sitten alakuloisena tunnusti, että siitä puhtaaksikirjoituksenkin jälkeen puuttuisi tärkein, nimittäin kaikki päätökset, niin muhoili faktori ymmärtäväiseen tapaansa, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti muutamilla kynänpyöräyksillä seuraavan uutisen:
"Maanviljelysseuralla oli kokous eilen illalla. Myöhäisen ajan ja tilanpuutteen takia jätämme kokousselostuksen seuraavaan numeroon."
— Mutta mitä minä sanon päätoimittajalle ja mistä minä saan selostuksen seuraavaankaan numeroon? kysyi reportteri.
— Saattehan te sen kaupunkimme toisesta lehdestä, kirjoittamalla sen siitä huomenna. Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että teillä on hyvää aikaa. Päätoimittajan ei tarvitse tietää siitä mitään. Juu, juu, alku on aina hankala, tietäähän sen, ja elämässä täytyy joskus viljellä erinäisiä keinoja. Mutta muutelkaa referaattia sen verran, ettei sitä huomata näpistetyksi…