Kylän laidassa, enemmän kuin virstan päässä lähimmästä naapurista on
Joukolan joen muodostamassa niemessä Karilan talo.
Olisi synti sanoa Joukolan kylän yleensäkään tyydyttävän mitään korkeampia arkkitehdillisiä vaatimuksia. Talot ovat kaikki harmaantuneita, sammaloituneita ja kokoon lysähtäneitä, ikäänkuin joku jättiläinen olisi pitänyt tapoinaan istuksia niiden päällä paikkakunnalla käväistessään, ja navettarakennuksen eroittaa kauvempaa katsoessa asuinhuoneistosta paraiten silloin, kun tuvan uuni on lämpiämässä. Mutta Karilan talo tekee sentään kaikkein synkimmän vaikutuksen.
Se ei johdu siitä, että se olisi kaikkein synkimmän ja lysähtäneimmän näköinen. Sillä on oma omituinen kolkko leimansa. Yksin ilmakin tuntuu Karilan niemessä aina raskasmieliseltä, silloinkin kuin muualla kylässä kukkanurmi kauniina heloittaa ja taivas on kirkas. Joki, joka muualla soluu rauhallisena kylän laitaa kiertäen, kiihtyy niemen kohdalla kiukkuiseksi, kihiseväksi virraksi, joka vaahtoisena pieksee virran keskeltä nousevaa karia; vesi on musta ja joen äyräät tällä kohtaa synkät ja elottomat.
Enemmän kuin puolen vuosisataa takaperin silloinen Karilan talon isäntä, soutaessaan yön pimeydessä alas virtaa myrskyssä ja rankkasateessa, venheessään varastettu jauhosäkki ja pari yhtä luvattomalla tavalla hankittua kinkkua, ajoi tuohon kariin venheensä halki ja jäi sille tielleen. Viisikolmatta vuotta myöhemmin meni talon silloinen isäntä, saatuaan lailliselta aviopuolisoltaan leipälapiolla päähänsä, joen rantaan, kääntyi taloon päin, levitti kätensä ja huusi:
— Niätkös sinä akka, miten autuaasti mies lähtöö!
Ja paiskautui virtaan, jättäen jälkeensä pahansisuisen akan ja velkaisen talon.
Osaltaan kai nämä synkät muistot olivat omiaan antamaan talolle sen ikävän leiman, mikä sillä paikkakuntalaisten silmissä oli.
Kaikki olivat Karilan isännät, niin kauas kuin muistettiin, olleet jossain suhteessa omituisia. Jos jossakin heistä tuollaista erikoisuutta ei ollut selvästi havaittavissa, niin koetettiin sitä hänestä etsiä. Ja kenestäpä ei kokonainen etsivä kyläkunta jotain erikoista löytäisi?
Viimeksi ennen tämän kertomuksen piiriin kuuluvaa ajanjaksoa oli isännyyttä tässä talossa pitänyt Pietari-niminen mies, josta ei suinkaan tarvinnut omituisuuksia etsiä.
Pitkä, laiha, mustanverevä, itseensäsulkeutuneen näköinen mies hän oli. Silmäkulmat olivat tiukasti kurtussa, kuin olisi hän ollut tyytymätön ympäristöönsä, ja katse tuijotti aina hiukan ohi siitä henkilöstä, jonka kanssa hän sattui olemaan puheissa, jonnekin avaruuksiin — silloin harvoin kuin hän kenenkään kanssa puheissa oli, sillä yleensä ei hän välittänyt muiden seurasta enempää kuin naapurit puolestaan juuri hänestä.