Poika ei vastannut, vaan läksi äänekkäästi itkeä kollotellen laapostelemaan halkoliiteriä kohti. Anna-Riitta köpitti tupaan ja laski kädestään nyytin rahille oven pieleen.
— Läksin noita kehruuksia kirkolle viemään, niin poikkesin sisään kysymään että tarvinneeko se Karilan Pietari kotimiestä… jos se niinkuin sekin sinne puulaakin tukkitöihin höynäytyisi…
Rantalan emäntä oli huonolla tuulella ja kiukutteli nuorimman lapsen alusia korjaillessaan:
— Saapi tässä elättää ja kasvattaa noita pentuja, mutta ei niistä vaan äidille iloa ole. Mitä hylkyjä heistä oikein mahtanee tulla, niinkuin tuosta Otostakin. Ei sitä enää saa liikkeelle muuta kuin tappelulla, että toisi edes halkoja tupaan. Paleltuu tässä ihan kun ei saa uunia lämmitä, ja leivän paistoonkin olisi ruvettava…
Kun ei Anna-Riitalia tämän johdosta ollut mitään huomautettavaa, jatkoi emäntä valitteluaan:
— Eikä tässä enää ennätä muuhun kuin siihen leivän paistoon ja pentujen riepujen pesemiseen. Pian kai tässä talon pito loppuu semmoisella leivän menekillä, jotta kun on paraiksi uunin tyhjäksi saanut niin alappas toista taikinaa alustaa.
— Kuluuhan sitä jumalanviljaa tällä yhteisellä kansalla — kun ei ole muutakaan syömistä, myönsi Anna-Riitta.
— Ja kun ei noita potattejakaan saanut muuta kuin minkä näkeiksi — ei ole vielä minun eläissäni näin huonoa potattivuotta ollut — niin milläs sen täyttää joukon, niin penskat kuin aikuisetkin?
— Milläs sen, vahvisti Anna-Riitta, muulla kuin leivällä. Niin että ei se emäntä ole kuullut, jos se Karilan Pietari sitä kotimiestä…
— Enkä ole kuullut, keskeytti emäntä, yhä ärtyisellä päällä ollen.
Mistäpä häntä kaikki mieron asiat tietäisi.