Tyytyväisyys muuttui kuitenkin erinäisiksi muiksi tunteiksi, kun
Mähönen avasi suunsa ja sanoi ihmetellen:
— Enpä kehveli vieköön olisi uskonut sinua niin hyväksi valehtelijaksi!
Sinä valehtelet niin, että pian itsekin uskot.
Koska oli mahdollista, että kauppias kaataisi kolmannenkin ryypyn, ei haudankaivaja vielä tahtonut loukkautua saamastaan ihailevasta tunnustuksesta, mutta Mähönen pistikin pullon "lahvin" taakse.
Seuraavana päivänä ei kauppias kuitenkaan malttanut olla lähtemättä kävelemään hautausmaalle. Kiviaidan vieritse menevältä polulta vilkasi hän paarihuoneelle päin.
Aivan oikein, siellä oli seinivierustalla pienenläntä musta risti.
Mähönen kiipesi yli aidan ja meni tarkastelemaan ristiä.
Siihen oli valkoisella maalilla piirretty:
"Tässä Leppää
karilan Isäntä
Pietari Karila.
Joka tapa turmaisesti
Pojes kutsuttiin Täältä 48
ajastajan vanh.
Hään levätköön nyt vahvas
Rauhas."
Katseltuaan vähän aikaa miettiväisenä ristiä otti hän sen kainaloonsa, ja toiseen käteensä rautakangen, jolla Hauta-Antti pakkaspäivinä hautaa kaivaessaan jyystää jäätynyttä tannerta, ja käveli sinne, missä Pietarin haudan tiesi olevan.
Haudalla hän hakkasi kumpuun syvän aukon, iski ristin siihen, tilkitsi sen soralla, tallasi ympärystän kovaksi ja koputteli vielä rautakangella ristiä tiukempaan. Koetettuaan sitten turhaan tempoa sitä irti vahvistui hän vakaumuksessa että "kyllä se siinä pysyy" ja meni kotiinsa.